Part 12
Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi: "hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan. Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan, jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"
Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"
"Minä, sanoi tulitikku.
"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain alkuaineiden pikkunen juoksupoika."
Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.
Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.
"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki", sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei vielä, ei vielä!"
Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti. Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.
Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi leikattu haapapuun sydämmestä."
Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja vastasi:
"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani. Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan, koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani. Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä, että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."
Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta", sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"
Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta, jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen omana.
TELEGRAFISTI.
Tien suuren varrella tässä työtä Teen päivää, yötä. Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa Sanoma kaukaa. Sen suitset pitää Mun käten', ohjaan Sen länteen, itään Etelään, pohjaan, Vaan istun kaikessa kiirussain Vain paikallain.
Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta! Jokainen nasta: Nyt miete kiitävi kiirein ani Mun sormistani, Ja pian kyllä Maan ympär' aivan Se pantsar' yllä Tien riemuin raivaa, Mut lyijyraskas on ajaja: Täss' istun ma!
Ja väsyneenä täss' istuissani, Saan langassani Takaisin tietoja kaukaisista Tapahtumista. Paperikaista Kuin puro juoksee, Kaikista maista Tuo tiedot luokse; Viivoina on ne ja pisteinä; Ne tavaan mä.
Ne mulle kertovat kaikenmoista -- En kieli noista --; Lukea riemuista, surullista Saan kaistasista: Nyt sormuksesta Taas onnitellaan, Nyt rukkasista Jo surkutellaan; Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa Taas ilmoittaa.
Euroopan onni on langassani Mun huostassani; Paremmin tiedän kuin kielipalot Tään ajan olot. Monesti mielis Ja olis hupaa, Jos noista kielis; Vaan ei ol' lupaa. Ah, joka päivänä halkeen -- niin! -- Mä uutisiin.
Tien suuren varrella tässä työtä Teen päivää, yötä. Ohitse sormeni aika liitää Ja mailma kiitää. Sekunniss' entää Maan halki sana; Mä pysyn sentään Täss' istuvana. Ken ehtis kuskia muistamaan? Siis aja vaan!
JOHANNA D'ARC.
Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa Rypälten jaloin kotiseutuvilla; Saleissa metsän elit korkeoissa, Kirkasten lähtehitten rantamilla.
Sä olit paimentyttö köyhä, kaino, Et tiennyt mailman suurten taistelusta. -- Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino, Lähetit ylös monta rukousta.
Ja Herra, joka syöksee koroitetun, Voimansa käsin nöyrän nousta antaa, Sun uskos näki, löys sun unohdetun, Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa.
Näin saavuit Israelin Deboorana Sä hennoin käsivarsin kaatamahan Ne, jotka mailmassa on mahtavana, Siteitä sorrettujen ratkomahan.
Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet Jokainen joukko voitollinen, suuri; Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet, Eteesi murtui mahtavakin muuri.
Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan, Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin. Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan, Ja turhaan sodan nuolet karaistihin.
Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi, Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa. Kun olit turva itse kuninkaasi, Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa.
Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa. Ainoinen halus oli käydä sotiin Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa, Unohtua ja päästä jälleen kotiin.
Niin unohduit, kun hätä poistui maasta, Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan, Vihollisesi sai sun vangiks raastaa Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan.
Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan, Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras; Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa, Hurskaana, aivan syytön uhriteuras.
Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos, Sai nimes, mainees häijyn herjauksen; Vuos'satain halki säilyy toki muistos, Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen.
Jos miss' on isänmaista harrastusta, Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy, Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta, Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy.
Suo, Herra, meille suuret ajatukset, Kun käymme taisteluun; suo into pyhä; Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset; Heikoissa väkevä Sä ollos yhä!
PETTER MATIN KIVI.
Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi, täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti; se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.
Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä, pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen keskellä.
Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun munia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten, että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita välistä näytellään rahasta kuin petoja.
Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa. Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin, huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa. Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla, takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä olisi voitu verrata.
Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä. Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä. Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta; olihan heillä pesät kalliolla.
Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää; yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja hedelmiä!
Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen. Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta ei saa kertoakaan.
Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa? Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä, voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas taivaalta!
"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja.
Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista. Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin _hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.
Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä? Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi, samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista, vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!"
MUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA.
"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen.
"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten silmiä.
"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä.
Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka oli ryöminyt ulos keosta.
"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen.
"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi.
Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois.
"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi emämuurahainen.
Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.
Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa pussissa.
"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta kuormasta?" tuumaili emämuurahainen.
"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun ajoivat suurten kivikartanoiden ohi.
"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan Ahdin laulua.
Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.
"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.
"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen.
"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi pikku muurahainen kärsiväisesti.
Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä, mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi kiireimmiten tiehensä.
"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua.
Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen, tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne jäivät muurahaiset.
Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli yhtenä koskena.
"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä.
"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen hento ääni kuohuvasta ammeesta.
Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut.
"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman tohtorinhattua.
Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet."
Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren kyökinuunin solaan", sanoi hän.
Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!" sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet sanovat hieromistaitoa.
Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli aivan terve.
"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi muurahaisemä.
"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck.
"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain jaksaa syödä."
"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä ja neljä jalkaa odottamassa."