Part 11

_Hikiheinä_ milium.

Iltapostiin kirjoitin.

_Tähtimö_.

Hallalta mä korjasin Kupuun munat korennon.

_Kaarle_.

Kiitos sulle olkohon! Vaan nyt lekotellessamme Olkoon tämä koulunamme Maisterina olen mä, Synnyin Floran [Kukatar] päivänä. Kehno olen opissani, Puutteinen on latinani; Opettajakunta keksi Minut hieman hölmöiseksi. Ei nyt siitä huolita. Tässä teidän huoneessa Olen tiedonlähde jalo, Josta teille virtaa valo... Sinä, vesikuusonen, Hevon hännän muotoinen, Sano, punaliivinen, Kuinka monta sinulla Takissa on nappia?

_Vesikuusi_ hippuris (poika).

Yks.

_Kaarle_.

Ei muuta? -- Tyttö kulta, Tädyke, mä kysyn sulta, Kuinka monta nappia Sull' on kukkalaudalla?

_Tädyke_.

Kaks.

_Kaarle_.

No, Kurjenmiekalla Kuinka monta?

_Kurjenmiekka_.

Kolme vaan.

_Kastikainen_ aira.

Saman sanoa mä saan.

_Kaarle_.

Vai niin. Entä Virmajuuri, Onko sulla luku suuri?

_Virmajuuri_.

Neljä.

_Nokkonen_.

Mulla myös.

_Kaarle_.

No, mitä? Koko neljä! Kas vain sitä! Esikkoni, entä sulla?

_Esikko_.

Viisi.

_Harakanhattu_.

Mulla myös.

_Orvokki_.

Ja mulla.

_Lemmikki_.

Mullakin, ole varma siitä.

_Koiranputki_.

Mull' on viisi pitkää niitä.

_Kaarle_.

Parvi sangen suurenmoinen! No, mä teidät panna voinen Samaan luokkaan lukemaan. -- Kuinka monta, ruoholaukka, Sulla lienee, poika raukka?

_Ruoholaukka_ allium.

Kuus.

_Kielo_.

Ja mulla.

_Kaarle_.

Korkeaan Luokkaan kuulutte, te poijat: Neidet Narsissit, Leukoijat, Hyasintit, Tulppaanit Samaan kuuluvat ja Lilja... Ruoholaukka, ollos hiljaa! Niityllä sä melusit; Muista, nyt sä kouluun lähdet! Kuulutteko, Metsätähdet, Tänne?

_Metsätähti_.

Seitsemän on nastaa Meillä.

_Kanerva_.

Mulla kahdeksan.

_Mustikka_.

Mullakin.

_Kaarle_.

No, sepä vasta!

_Hapro_ rheum.

Yhdeksän on mulla niitä.

_Kurjenpolvi_.

Mulla -- kun ei sekään riitä -- Kymmenen on.

_Apilas_.

Anteeks suo! Mullakin on luku tuo.

_Neilikka_.

Mulla myös.

_Tähtimö_.

Ja myöskin mulla.

_Reseda_.

Minulla on kaksitoista.

_Kaarle_.

Sepä sangen suurenmoista!

_Vuokko_.

Summa suurempi voi tulla Meille, jos on aikaa sulla Laskea.

_Kaarle_.

Kakstoistakaan Eikö riitä? Tosiaan! Monta keikailevaa lasta, Joill' on monta somaa nastaa! Muistoon tämän merkitsemme.

(Merkitsee luokat.)

_Mänty_.

Kysy meiltä! kertonemme.

_Kuusi_.

Kysy talvivihannuutta!

_Pihlaja_.

Kysy marjain mehuisuutta!

_Haapa_.

Kysy, kuinka lehti puhkee.

_Tuomi_.

Kuinka juopi kukka muhkee!

_Kataja_.

Kysy havuin terävyyttä!

_Tammi_.

Kysy kasvin kestävyyttä!

_Sanajalka_.

Kysy, kuinka minä kylvän,

_Sammal_.

Kuinka puen vuoren ylvään!

_Koivu_.

Kysy! Käki toivees kuulee.

_Ilma_.

Kysy multa, kuinka tuulee!

_Vuori_.

Kysy, kuinka taon malmit.

_Maa_.

Kysy, mist' on jyvät valmiit!

_Vesi_.

Kysy, kuinka heiluu laivas!

_Tuli_.

Kysy, kuinka leimuu taivas!

_Aurinko_.

Kysy, kuinka pilvet kultaan!

_Sammakko_.

Silmäs luo myös tänne multaan; Kalan kutemista kysy, Kysy, kuinka mato hiipii, Kuinka käärme veessä pysyy!

_Peippo_.

Kysy, mist' on kotkan siipi, Kysy leivon laulamista!

_Myyrä_.

Mulla kun on kaivamista Mättähässä luona jalkas, Niin mä kerron siitä palkaks Meistä nelijalkaisista.

_Kaarle_.

Armaat ystäväiseni, Olen kärkäs peräti, Oikein ahnas tietämään, Paljon tulen kysymään; Siis vain mulle vastatkaatte! Selittää te kaikki saatte. Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla Mäntymäessä päivän puolla. Siell' on kukkatyttö, jolla Tääll' on liian märkä olla Hänen kanssaan palajan, Teille sitte kumarran.

(Hän menee).

_Kaikki_.

Palaa, palaa! Hyvästi!

_Tädyke_.

Ken se tyttö lienevi, Jonka luokse hän niin kiitää?

_Kanerva_.

Mustasukkainenko siitä Olet?

_Tädyke_.

Kyllä.

_Kurjenmiekka_.

Takkiainen, Vene tänne pikaan vainen! Koko niityn kastaakin Kukkatytöt kyynelin; Kuivin jaloin täst' ei päästä.

_Esikko_.

Nokkaviisas, lorus säästä!

_Vuokko_.

Esikko, sä tyttö raiska, Miks on Satakauno laiska? Puiden varjot lyhenee, Uunikuuman tortunlainen Aurinkoinen valkenee Taivaan vadissa kuin vainen Sokeroituna; ei vaan Satakauno saavukkaan.

_Esikko_.

Heti hän on ehtivä. Hän on ihmis-ystävä; Pienten lasten luo hän jääpi. Unin heitä miellyttääpi. Kun he herää unelmista Ihmeisistä, iloisista, Niin, kas, koko kammari. Kukkalemuin tuoksuupi... Satakauno oli se.

(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.)

_Metsätähti_.

Tuossa on hän!

_Satakauno_.

Kaikille Hyvää päivää toivottaa Saan ja paljon vihantaa Viivyin, älkää kummastelko: Pienen pojan jäljet johti Suoraan tätä paikkaa kohti; Niistä täytyi saada selko. Kysyin päivän säteheltä, Tutkin tuulen sälköseltä: Sainkin tietää; tännepäin Käyvät jäljet, jotka näin, Ovat kuninkaan ... mut mä Sit' en oikein ymmärrä

_Apilas_.

Täällä oli hän.

_Harakanhattu_.

Nyt tuolla Astuvi hän kummun puolla. Johtaa pientä kukkaa...

_Satakauno_.

Kas, Hän on kukkain kuningas Varrottu! Nyt -- saatte kuulla -- Vuoret vonkuu, alkaa tuulla, Pauhu meren kaukaisen Rantaan raikuu riemuiten, Linnut -- tuhansin on niitä -- Hänen ympärillään liitää.

(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä).

_Vuokko_.

Nyt hän puhuu kukallen.

_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle).

Kysyt, miks sua lempinen. Siks, kun olet pienoinen, Nöyrä, puhdas, viaton, Tuskin tohdit katsees nostaa Mättäästä, mi kehtos on. Tiedä, mull' on verraton, Kaunis, viisas kirja, josta Tiedän: pienin maailmassa Suurin onpi taivahassa; Tien hän enkelten luo löytää... Vaan kas meidän kukkapöytää!

_Satakauno_.

Pieni poika ihmislasten, Tulit tänne, mitä vasten? Kuni lintu häkissään Tuomittuna ikävään, Yhden vapaapäivän sait, Onnellisna meidät hait, Täällä kaikk' on tuttujasi, Ystäviäs, sukuasi: Jylhä metsä isäsi, Kaunis niitty äitisi, Puro vilpas veljyesi, Kukin kukka siskosesi. Niittypuron tuolla puolla, Metsäin takapuolla, tuolla Vuorten, vetten takan' on Valtakuntas verraton.

_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua koulussa pidetään tyhmänä?

_Satakauno_.

Siemen pien' on honka vasta, Linnan laatii pieni lasta. Niin ei pientä puolainta Unhoteta, tallata; Niin ei diadeemia Koskaan kunnioiteta.

_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen kasvettuneet.

_Satakauno_.

Sinut suuri Mestari Huonettansa lähetti Siivoomaan ja sulle noissa Luonnon laajan kartanoissa Tarvittavat tiedot soi. Oi, kuin varroimme sua, oi! Suvun jälkeen syntyi toinen -- Sen sai aikaan aurinkoinen --; Sua kaikki vartoivat, Joka keväält' tutkivat, Kyselivät syksyn tullen: Eikö tulle hän jo mullen? Vaan ne kuihtuin kuolivat. Syntyi taas ja laskivat Tunnit asti tulosi. Katso ympärillesi, Tänään meille riemu näytä. Odotus tuo pitkä täytä. Vuoren, metsän kanssa anna Meidän kruunu päähäs panna. Tehdä näin sun kuuluisaksi Luonnon lasten kuninkaaksi!

_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua?

_Satakauno_.

Luonnon kirja opettaa Paljon Herran kunniaa.

_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa.

_Satakauno_.

Lue! Kaiken juomme sen Kuni aamusatehen.

_Kaarle_ (lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette?

_Satakauno_.

Ymmärrän nyt, että me Tuhat vuotta vuotimme Häntä, elon antavaista, Häntä, Isää taivahaista, Häntä, joka kaikki voi, Joka kaikki hyvin loi. Huomaan: Eedenissä ihan Puuttui suru, synti, viha, Paha, surun tuoja turma, Syksy, kesäriemun surma, Talvi tuima tuiskuineen, Kuurosateet rakeineen, Viikate, mi meidät niittää: Saimme Jumalaa vain kiittää.

_Kaarle_.

Kun Hän, alkulähde hyvän, Vartoomanne ainiaan, Vihdoinkin on ilmestyvä Palkitsemaan, kostamaan, Niin Hän rauhan rakentaa, Entiselleen uudistaa; Silloin kukat, ruohosetkin, Ihmiset ja eläimetkin, Koko luotuin jakso suuri, Hyvä, puhdas, uus on juuri, Tullen täten sopivaksi Herran, Luojan palvelijaksi.

_Kaikki kukat_. Amen.

_Kaarle_.

Niitty nuori, ihanainen! Kauan kukkas kaunokainen Luojaa kiitti sanoitta Lintuin kanssa kilvalla. Kauan unhotettuna, Tiedotonna, kainona Näytti kukoistukses aika Luojan kaikkivallan taikaa. Luonnon kirkossa sait Luojaa Palvella, sun onnes Suojaa. Päivin Luojan raamattu Etees oli avattu Yli ilman, vetten, maan, Yli tähtein yöllä vaan. Niittyni, nyt parhaimpihin Kiedo itses seppelihin: Nyt sull' Luoja palkan soi, Pyhää nyt sä viettää voit Hartain mielin, riemuisana, Seuranasi Herran sana. Nyt sä oikein voit sen tietää, _Kenet_ kruunata sun sietää.

_Kaikki kukat_. Amen.

(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä, laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat kruununsa pois ja kumartavat).

_Kaarle_.

Jos mä kukkisin ruohona aamulla Ja jo illalla kuivaisin pois, Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa, Kevätpäivyen kaltainen ois, Ja mä tietäisin: saan Puvun lahjana maan, Sekä: taivas mun näkevi vain -- Tekisin toki työs, Ylistäisinpä myös Iki-armoas, oi Jumalain!

Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin, On hallussas taivas ja maa; Sanojais, ylistystäsi pieninkin Jyvä, halvin kors' julistaa. Tomu vain olen, mi Haen jälkiäsi, Salatiesi mä viitoitsen. Nimes voimalla vaan Sylissäin pidän maan Pyhitänpä niin sinullen.

Näe heikot ja pienet, Sä voimallinen! He nyt astuvat istuimes luo. Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen, Kun Sun mahtias kiittävät nuo. Väen kukkihin luot Sekä voimasi suot Myös halpahan kaarnasehen; Nimes kirkasta vain, Ole suojamme ain', Ota lapsesi taivahasen!

(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).

VANHA HERRA.

Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei edes kiittänytkään pois juostessaan.

Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. "Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua rakastaisivat?"

Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se olikin hänen ainoa huvinsa.

Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa, söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi. Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää, hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"

Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"

Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset, nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä. No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!

Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä vasta hänen kuoltuansa.

No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista, ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi sellaista visukinttua!

Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle, jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin. Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta, eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä, sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.

Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia saitureja on maailmassa.

Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan: Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty!

TULITIKKU.

Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut. Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon. Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä. Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi, joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon, että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän, kysy ensin, joko aika on tullut!"

Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"

Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi: "en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi! Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan kaupungin?"

Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."

Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin", kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa, tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan. "Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.

Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle. Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään. Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.