Part 10
"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte laulaisi!"
Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä loikahti hän ensinnä enon veneesen.
Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.
* * * * *
Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille purjehtijoille.
Mutta missä oli kuningas Yrjö?
Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti, Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?
Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä. Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla. Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa, välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?"
Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa, missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!
PIKKU LASSI.
Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko maailman herneenpalko-veneessään.
Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa, kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä näkee kaikkialta, joka paikasta.
Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.
"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri.
Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta. "Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin kauniita veneitä."
"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta."
"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina, oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria. Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu. Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren aalloilla.
Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla, heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.
Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin Europpaan.
Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan, ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on toki mies, ja Lassi läksi vesille.
Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo, kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.
Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.
Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä? Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä ole vihoissasi pikku Lassiin!"
Ja siihen hän nukkui.
Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.
Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa, ett'ei hänelle tule ikävä!"
Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko maailman?"
"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"
"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden Kirpulla."
Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi, mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat. Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat siellä.
Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä, punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli käärmeen vatsassa.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"
"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä. Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset, kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.
"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.
He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan, ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat välkkyivät.
"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen maanosaan."
"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.
He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset. Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa. Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan, miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu, katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin syömään voileipää!"
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin veitikkamaisesti sinisilmillään.
"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.
"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.
"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen unipoika.
"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan. Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan pikku laulua:
Suuri, suur' on maailma, Lassi, Lassi pieni. Suurempi kuin uskot sa, Lassi, Lassi pieni!
Siell' on kylmää, kuumuutta, Lassi, Lassi pieni! Kaikki kaitsee Jumala, Lassi, Lassi pieni!
Monet siellä asuvat, Lassi, Lassi pieni! Onnekkaat on hurskahat, Lassi, Lassi pieni!
Enkeli kun kanssas on, Lassi, Lassi pieni! Käärmekin on vaaraton, Lassi, Lassi pieni!
Missä viihdyt parhaimmin? Lassi, Lassi pieni! Koto-olo herttaisin, Lassi, Lassi pieni!
Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.
Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä hyville lapsille.
Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen. Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet, toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.
Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta taloon.
Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa: "Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen rätinä.
Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No", sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"
Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"
"Ohoh!" sanoi puutarhuri.
Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.
Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa, ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä. Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen, hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat, kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran maailman?
RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI.
Sali on kuin kauppatori, Lisää vielä vaunut tuo, Rouvat kädessänsä kori, Herrat polttain hyökkää luo. Kahvipannuilleen Loviisa, Pikku Lyylinensä Liisa. Kalle, kas, voileivälleen Istui maahan itsekseen. Kello jo Soi nyt, soh' Vuodesta käy tuokio.
Kone selväks! Auki ovi! Kukin ottaa omansa. Pönkkähameinen ei sovi Oikein vaunun ovesta. Päitä pyrkii akkunalle, Nekun sovinnoks saa Kalle. Liisa laulaa lallattaa. Isä lähtösuukon saa. Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Oikein merkitty on kaikki. "Oiva täss' on istua." "Varo tulta, rakas Maikki!" "Matkaan, täti, onnea!" "Pian mulle kirjoitappas! Suojaa hallalt' taimet!" -- "Kappas, Herra Heimo hiljastui!" "Vuottakaa!" -- "Ei voi, ei." -- "Ui!" Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Piii... Nyt lähtöön juna saapi. Noan arkin painoinen. Kaupunkimme katoaapi; Mennään puiston ohitsen. Kauniin Maamme-laulun tuolla Junan jyryyn täytyy kuolla. Muistojemme kaupunki, Järvi armas, hyvästi! Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Raukka rautatienmies, mulla Aina näin soi korvissani. Aina täytyy mennä, tulla, Passit, passit huostassain! Vaunun portahilla kastun. Joka vaunun halki astun. Katselen kuin karhuten, Lippuin nurkat nyppäilen. Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Yhä näin me samaa tietä Maailmalle menemme; Tuskin seistään, kunnes sietää Saada voita leivälle. Pian haukkaa palaa pari! Täysin suin juo kahvi vari! "Missä Kalle?" -- "Ulkona." "Sisään! Ollos varova!" Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Metsän puut kuin vuohet juoksee, Vuoret hölkkää vastaamme, Tuossa tullaan järven luokse, Tässä joen ylitse. Lentää talot, sillat, kankaat, Sananlennättimen langat Kiitäin kaartuu tolpista Aaltoisina viivoina. Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Höyryhepo hirnaseepi. Jotkut pois jo astuvat, Tuttuin syli vuotteleepi. Suukot sinkoelevat; Punaposkin Lyyli havaa Mummon syliin, silmät avaa Mesileivän saatuaan; Kallen uni katkaistaan. Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
Levätä en saa vain minä. Kenkään ei mua kättele; Höyry viheltää: pois sinä Outoon seutuun etäälle! Ajan siipi se ei näänny, Ketään vuottamaan ei käänny, Vaunut, rata ryskyvi, Savuun haihtuu eloni. Kello jo Soi nyt, soh! Vuodesta käy tuokio.
NIITYN SUNNUNTAI-AAMU.
(Kesäinen leikki.)
Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella. Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa, joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko, vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä.
_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.]
Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan. Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan. Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me, Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.
Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan, Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan. Niin loistanut ei jalo Salomokaan Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.
_Käki_
Päivä nousee merestä, Kukkuu! Kaste päilyy metsässä, Kukkuu! Päivä avaa kukan terää. Viehättävä niitty, herää! Kevät on nyt kaunoisin. Kukkuu!
_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään).
Nousen mielin iloisin.
_Orvokki_ viola (haukottelee).
Vielä maata mielisin.
_Angervo_ (poika).
Yöllä jo hän suutaan soittaa, Häirii unen parhaankin.
_Esikkö_ primula.
Yh, sä laiska! Päivä koittaa. Aamuhetki kultaa tuo.
_Metsätähti_ trientalis.
Ken se tuolta saapuu luo?
_Ketoneilikka_ dianthus.
Se on poika pienokainen, Kunkin kukan tuntevainen, Yksi meidän ystävä.
_Nokkonen_ urtica.
Enpä häntä polta mä.
_Takiainen_ arctium (poika).
En mä häntä pistä takkiin.
_Kurjenpolvi_ geranium.
Turhaa tuosta loruillakkin, Kun me kukin puolestamme Hälle kaulaan kapsahdamme.
_Lemmikki_ myosotis.
Kaunis puhe! Oi, jos vaan Mua ei hän muistakkaan!
_Kurjenmiekka_ iris.
Kohta mar he alkaa lyödä Toisiaan!
_Mustikka_ vaccinium.
Mun saa hän syödä, Siniseks kun käyn.
_Mansikan kukka_ fragaria.
Ja mun, Jahka oikein punastun.
_Virmajuuri_ Valeriana.
Näette, rakkaat, turhan vaivan: Hän vain halaa lemuista; Niin hän lausuu usein aivan.
_Tähtimö_ stellaria.
Hiljaa! Hän on paikalla!
(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.)
_Kaarle_.
Huomenta, mun niittyni, Kaste, päivä, kukkani! Tiedättekö, kukat, sitä, Ett' on tänään pyhä? Mitä?
_Kielo_ convallaria.
Siks se kuuluu mainittavan. Mutta Herraa rakastavan Pyhä päiv' on jokainen.
_Kaarle_.
Joko Herraa ylistitte. Aamuvirren visersitte?
_Esikko_.
Jos me unhotamme sen. Ei ois kenttää vehreää, Järven peittäis paksu jää, Olis kylmä päivä taivaan, Kaatuisimme itse me Maahan kuihtuneina aivan.
_Kaarle_.
Teille ei, kuin linnuille. Ole kieltä, mieltä luotu, Jolla Luojaa kiitätte; Vaan on teille lemu suotu: Mykkä kiitosvirsi tuo Nousee maasta Luojan luo... Nukuitteko makeasti?
_Orvokki_.
Hupuss' olin aamuun asti.
_Sinivuokko_.
Minut peitti lehti kuiva.
_Päivänkukka_ chrysanthemum.
Kylvin kasteessa kuin uiva.
_Voikukka_ taraxacum.
Lukin kanssa riitelin.
_Tädyke_ veronica.
Minä pyörryin sumuihin.
_Rengaskukka_ calendula.
Silmät peittoon sitasin.
_Apilas_ trifolium.
Mulle hörräs kimalainen.
_Ruusupensas_ rosa.
Mulle hurras sontiainen.
_Harakanhattu_ campanula.
Aamukirkkoon minä soitin.
_Tervakko_ lychnis.
Kärpästä mä kiinni koitin.
_Mansikan kukka_.
Konna katsoi minua.
_Kurjenpolvi_.
Yöllä vesikorvoa Kännä kantoi, apua Antoi muurahainen.
_Koiranputki_ heracleum.
Toukka Tuli luoksein laiha, soukka, Parrakas; mä annoin, houkka, Sille simakeittoain.
_Takiainen_.
Ruokaa sullot kaikkiin vain! Kirpun jalan katkasin.