Part 13

Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli. Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren, leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän metsämäen yli.

POHJAISMYRSKYN KEHTOLAULU.

Viihdy, hurja, kiitävä Lapsi, uneen ratkee! Isä käyttää myllyä: Myllyn siivet kätkee! Äiti kuivaa vaatteita Valkeita ja hienoja; Pois niit' et saa heittää Etkä hiekkaan peittää.

Pikku poika kuurassa Sulun rantaan laittaa; Älä vettä sekoita, Riemua se haittaa! Älä estä pääskystä, Joka luovaa pesäänsä, Kukkain loistaa anna, Sääksein tanssiks panna!

Säästä purjeet aluksen Merellä, mi pauhaa! Lahden peilityvenen Salli viettää rauhaa! Kalamies, kas, venossaan Soutain pyrkii satamaan: Hänet salli päästä, Perheen suru säästä!

Olet kaunis, uljas niin, Kun sä ilmaa jyskäät: Meri käypi valkoisiin, Honkain latvat ryskää, Kylä syttyy tulehen. Taivas veripunainen... Tok' on tenhoisempi Kuiskees hiljaisempi.

Puhdistit jo maailman, Tehty työs on suuri: Päätä unen helmahan Matkas huima juuri! Lampaaks muutu, leijona, Pohjatuuli, liipota Hiljaa perhon lailla Kukkaisilla mailla!

Ryskeet, jyskeet unhota, Valkolaineen huiskeet, Punaliekkein leimunta, Tummain honkain kuiskeet! Kampaa tukkas sekava, Kylve illan vihmassa, Puron hopeoissa Ynnä ruusustoissa!

Ilman kotka, leijaile Vienosti ja tyynyyn Paina pilven reunalle Pääs ja silmäs kyynyyn! Sumu sulla patjanen, Raiti taivaansininen, Peittees -- kai sen uskot? -- Neuloi iltaruskot.

Siinä aamun koittohon Makaat makeasti; Päivän suloon suukkohon Heräät iloisasti. Perho muuttuu kotkaksi, Lammas jalopeuraksi, Rientää matkustamaan Mailmaa puhdistamaan.

POSTILUUKULLA.

Ken siellä? -- Se on ylioppilas: Kai kirjeen isältä saan? -- Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas, Rahakirje se muodoltaan. -- No, elää kelpaa taas vähän aikaa; Velalla söin mitä milloin saikaan. Nyt tyydytän matammin, Ja kuolevat karhutkin. Olis kunnon isäni mieli karvas, Jos seikat kaikki hän hiukan arvais.

Ken nyt? -- Se äiti on riemuton: Kirjettäkö pojalta? Niin kauan poissa hän ollut on Ja niin kovin kaukana. -- Nimenne, rouva? -- Se on Johanna... -- Ei mitään. -- Eikö hän mitään anna! -- Kas, tässä on "Hanna Heinonen", Se sisältää satamarkkasen. -- Hän muistaa äitinsä! lauseheni Sen muistatte. Siunattu poikaseni!

Ken taas? -- Se hellä on impynen: Tulin kirjettä kuulemaan. -- Omistaja? -- Ulrika Virtanen. -- Ei Virtasta ollenkaan. -- Sisällä sen määrä on olla sormus, Lähettäjä räätälin sälli Vormus... -- Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan! -- Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! -- Ja immyt kulmahan kaulahuivin Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin.

Ken? -- Vahtimestari kanslian: Lainhakemuskirjaa? -- On tuo. -- Ken taas? -- Mies Viljon & Valjakan; -- Kakstoista kirjettä, nuo! -- Ken siellä? -- Herra von Uusi-Muoti: -- Pumaatapönttö ja seljaa luoti. -- Ken se? -- Mies tohtori Tuitterin, Hän saapi postissa murmelin. -- No, moista myös tulis postin tuottaa; Ikänsä tohtori saanee vuottaa.

Vaan vihdoin niiavi tyttönen Niin vilpas ja vikkelä: Pakettia eiks ole minullen? Se tulisi äidiltä. -- Mitä siinä on? -- Kukapas sen tiennee? Kai syötävää siinä jotain lienee. -- No, katsotaan, mitä siinä on!... Saat leivoksia ja katkismon. Nyt kukko munille rupeaapi, Sen seikan toimehen posti saapi.

Käy kiinni luukku, ja sisään jää Mies vaivattu, puuhaava; Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tää Myös laittavi jauhoja. Maailman puuha sen virtaa kiitää, Maailman koukerot kulkee siitä, Hän jauhaa kullat ja kukkaset, Surut, murheet, sormukset, rukkaset. Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaa Hän, mailman puuhasta elävä saarna.

KEKOLA JA SAMMALPARTA.

Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen hongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi oli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia. Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea, seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä, mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa. Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran päästä tästä janoisesta maasta.

Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli _Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät sanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi, ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.

Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen", sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja niin äärettömän tyhmä?"

Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin tuo kova vuori ja sammumaton jano."

"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa."

"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen", sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta asti."

Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen siikasien ruoaksi."

Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.

Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.

Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.

Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.

Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.

"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin rinnettä alas mereen.

"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"

"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.

"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."

"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.

"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat saaneet palkkansa."

"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai eikö.

Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.

VIRKEITÄ POIKIA.

Sen veltoks pojaks mainitsen, Ken talvell' arkailee. Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, Kun tuuli henkäisee, Ja yskän oitis silloin saa, Kun raitis pohja puhaltaa.

Kivuljas, heikko, semmoinen Hän olkoon alallaan. Vaan ken on veltto, hemmoinen, Hän halvaks arvataan. Ja voi, jos pelkur' on hän vaan. Varokoon silloin turkkiaan.

On roihun luona rattoisaa, Kun illat jatkuvat Ja tuuli puita tuivertaa Ja juoksee jutelmat. Mut kunnon talvipäivänä Vapaasen ilmaan riennän mä.

Siell' itse ajan hevostan' Ja kelkkaan' ohjailen. Harjulla hangen korkeimman Mä viihdyn parhaiten, Ja jyrkänteeltä kukkulan Sokerimaahan soljahdan.

Ja jäällä kirkkain luistimin Kuin tuuli liitelen, Välistä suksin notkuvin Hangella kiitelen Iloisna, punaposkisna, Kans kumppanien kilvalla.

Laadimme lumilinnoja, Ja sitten taistellaan, Ja voitto taikka kuolema, Mi osaks tulleekaan! Voi kurjaa, joll' ei tarmoa, Ei hälle annet' armoa!

Virkeitä oomme poikia, Pidämme telmettä. Virkeistä nousee pojista Uljaita miehiä. Ja voimaa, kättä jäntevää Tarvitsee kyllä maamme tää.

Hyv' äiti, älä hemmoita Sä liioin minua! Mun käten' täytyy karaista Suojaamaan sinua. Kun vahvuutta saan tahdollen' Niin turvaan sua riemuiten.

Kun erehdyn, sä hyvyyteen Ojenna mua vaan: Jumalanpelkoon, nöyryyteen Ja työhön uutteraan; Niin, äiti, mua neuvo sä, Ett' öisin miesnä mielevä!

Mä maan ja kansan parasta Vaan tahdon harrastaa, Jos kirja, miekka aseena Tai aura olla saa, Tarvitsen kaikkeen vahvuutta, Ja ruumiin, sielun voimia.

On veltto siis se poikanen, Ken talvell' arkailee. Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, Kun tuuli henkäisee. Me, pojat, virkeit' olemme Ja uljaiks miehiks aiomme.

UUSI VUOSI 1868.

Terve sä pienoinen! Tunnetko tähtien Juoksijapoikaa? Tääll' olen jällehen. Toveri rientävä, Nuori ja nälkäisä, Onkosta ruokaa Vaan hyvä ystävä?

Kerran ol' isäni Pieni kuin minäki, Myös lumisilla Täällä hän teuhaili. Sattuipa puuskahdus, Vaikea vilustus, Siitäpä seuras Kylmä ja kohmetus.

Juur' ihan silloin mä Kelkalla pienellä Mäkeä laskin Taivahan sinessä, Rinne ol' jyrkkä ja Kelkkani luistava, Sieltä mä maahan Soljahdin paikalla.

Kun tulin entäen, Maa tämä louhinen, Köyhä ol' aivan Peitossa hankien. Kuitenki lapsoset Leikkivät iloiset, Kosk' ei he huolta Ymmärrä, pienoset.

Niinp' olen minäkin Laps, kuten sinäkin, -- Viikkoa vanha Tuskin mä olenkin. Kuinkas mä murheisna Aikojen vammoista Häiritä voisin Leikkiäs riemuista!

Siis tule leikkimään Viimassa talvi-sään, Hehkuvin poskin Hangelle hiihtämään! Ruusujen ihanuus, Honkien vihannuus, Olkohon myötäs, Eik' alakuloisuus!

Jos sua joskuskaan Sattuisi viittaamaan Äitisi hellä, Silloin sä muista vaan Onhan sull' oma maa, Hälle sä lempes jaa, Äitiä köyhää Täytyyhän rakastaa!

Ahdingon aikana Aina hän altisna Jakeli sulle Leipänsä palasta. Siis sinä puolestas, Avulla Jumalas, Suo hänell' aina Mit' on sun omanas!

Leipä se ma'ukkain, Ruoka se herkukkain, Puutteessa minkä Kotonas nautit vain. Myös puku lämpöisin, Takki se sopivin, Väristen minkä Yllesi puetkin.

Kasva kuin honka vaan! Vahvistu ainiaan, Äitiäs köyhää Lemmiten suojaamaan, Että hän juurellais Myrskyissä turvan sais, Lehväsi häntä Vaaroissa varjoais!

Niin, hyvä ystävä Tänn' alasmäkeä Luokses mä saavuin Tähtien kentältä. Kelkalla kiitelen Latuja enkelten, Surusta toivoon, Talvesta kevääsen.

HUHTIKUUN VIIMEINEN PÄIVÄ.

Nyt, sanoi Kevät, ennän, Jo voitin ahdingot, Mä seppelpäisnä lennän, Tuon kermat, karpalot. Pois turkit, muhvit joutaa, Kaikk' kuumaan pakahtuu, On lämmintä ja poutaa... Huh, huhti huhtikuu!

Ei, virkkoi Talvi, kyllä Mä jälleen ennätän: On tarpeen turkit yllä. Suo anteeks ystävän'! Saat jäätelöä totta, Sä armas herkkusuu! Nyt sopii kelkat ottaa... Huh, huhti huhtikuu!

Vaan Vappu oven takaa Virkahtaa iloisna: Kun olet siivo, vakaa, Saan luokses huomenna. On kylmä Talven rusko, On viekas Kevään suu, Sä älä heitä usko... Huh, huhti huhtikuu!

BERNDT MICHAELIN UNI.

Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin, Asuntoin olis ilmassa vain, Hevon korskuvan seljässä kiitelisin, Syyspilvi mun tanteren ain, Ja mä kulkisin vaan Yli vetten ja maan, Sekä oikaisten, Yli ihmisien Hälyn, kourani tarmoisen;

Sydän-yöhön mä aamun koitosta niin Läpi Pohjolan liitelisin; Someroon erämaihin kaukaisiin Minä rosvoja hautaisin; Meren aavikotkin Minä piiskaisin, Kunnes saan aluksen Joka ainoisen Meren nielemän ilmoillen.

Minä myös sulattaisin jäät napojen, Elon pois kun ne karkoittaa, Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen, Joka vehreän kuihduttaa. Ja mä iskisinkin Alas sortajihin Tulen turmiokkaan, Joka polttelis vaan Sitehet, vapauttaen maan.

Parantaisin haavat mä hurmehiset, Hädän kaiken mä poistaisin Sekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet, Ruoan köyhälle antaisin; Vale, vilppi se vain Kuolis miekallain; Hyveen halveksitun Sekä unhotetun Näkis nousevan suojassa mun.

Väsyneenä kun töistäni kääntyisin Isän armahan kartanohon, Hevon siivikkähän minä päästäisin Vähäin siskojen hoitelohon, Sekä hiljallehen Sua suudellen, Oma äitini, saan Heti uinuamaan Urostöistäni ympäri maan.

Mut sä mun tulikuumalle poskelleni Hymyten kätes laskisit taas, Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni, Sua vaativi viel' isänmaasi Isä taivahan, maan, Pyhä ainoa vaan, Ei sun eksyä suo, Avun, johdon Hän tuo, Pyhän voiman sun miekkahas luo.

SIKKU.

Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.

Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään päättyi ilman kahakkaa.

Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta Sikku ei tiennyt koko maailmassa.

Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:

Sipurin vuori tutuu, tutuu, Luliluu! Ei maailmass' ole poikaa toista Ken laitumelle vie karjaa moista, Tutuu, tutuu, Luliluu!

Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:

"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni ja tottelet minua."

"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli noita-akka Allisten mökistä.

"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet kotiin, niin sano, että susi sen repi."