Part 9

Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan. Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu; kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi kuninkaan kartanossa.

No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla. Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa. Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika tulee täytetyksi.

Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!

KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.

Kas silloin hausk' oli Vappuna, Kun poikaset ratsasti! Ens'miesnä kun ajoin Virkulla, Vank' Annikin säpsähti. Mäkätti jäärä ja Halli haukkui Mä huimin että se soi ja paukkui: Lennä, Virkku, Niinkuin sirkku! Hopita, kopita, heh he lei!

Uus takki mull' oli ylläni, Ja hattuni kallellaan, Ja minuun ja miekkaan vyölläni Nyt tyttöset vilkkui vaan. Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi, Valittu kun olin kenraaliksi. Lennä, Virkku, jne.

Ja jotkut meist' oli kasakit Ja piikit ol' aseina, Vaan toiset taas oli husaarit Ja sapelit sivuilla. Suurukseks mämmiä oli suotu, Ja päivän kunniaks simaa juotu. Lennä, Virkku, Niinkuin sirkku! Hopita, kopita, heh he lei!

Kun päästään kaupungist' ulos vaan, Niin oitis jo tappeluun! Ja piikit ja miekat heilumaan, Ei aikoa arveluun. Kas maamies juhdalla ajaa tiellä, Se täytyy töytätä kumoon siellä. Lennä Virkku, jne.

Mut siin' oli vanha krouvila, Sit' en minä tiennytkään, Vaan Virkku ties ja sen kohdalla Hän syrjähän hyppäämään! Se häijy huiskaht' ovelle tallin, Mä maahan paikalla mullin mallin. Lennä, Virkku, jne.

Ja pojat kirkuivat, hip hap hei! Kenraali kas pakenee! Mä kaikin voimini huusin: ei, Mun ratsuni vehkeilee! He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui, Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui. Lennä, Virkku, jne.

Mä jälleen selkähän kompuroin. Voi lakkia, takkiain! Mä täplikäs olin, minkäs voin! Viel' ilkkua kuulla sain: On miestä, urhoa kenraalissa! -- Ratsastakohon Virkulla kissa, Lennä, Virkku, Niinkuin sirkku! Hopita, kopita, heh he lei!

"PAREMPI" JA "HUONOMPI".

Niin, te Elman tunnette, Kulki hän täst' ohitse, Ylväs, pöyhkä mieleltänsä. Sievä, hieno, kauniskin; Hattu, kappa, kaulustin Joululahjat isältänsä, Päätään vaunuiss' istuissaan Nyökkäs kovin kopeaan.

Kouluun sitte tultuaan Hän ol' arka arvostaan. Monta köyhää lasta siellä, Häveljästä, siivoa, Halvass' istui puvussa. Ylä-penkkiin mahtimiellä Rohkeest' Elma istahtui. Tietkääs, mitä tapahtui?

Kursaamatta, totta mar, Kiivas opettajatar Otti oitis tytön, vaikka Vastahan se taisteli, Alapenkkiin asetti. "Siivon, ahkeran se paikka; Nouse sinne ansaiten, Saathan, lapsi, paikan sen."

Häveten ja harmissaan Enti Elma kotiaan. "Rakas äiti, kuule pijan Kouluss' istuu parhaastaan _Huonompata kansaa_ vaan; Mä sain siellä alasijan, Sillä lailla tosiaan _Parempia_ kohdellaan!"

Virkkoi äiti suruinen: "No niin, muutat pukimen, Hattu, kappa, koristeetkin Pois. Käy siinä puvussa, Mik' on köyhäin suvussa, Paikkaa vaattees kuluneetkin. Elämästä opit, mi _Paremp'_ on tai _huonompi_."

Niinkö tosin? Tyttönen Pani ensin leikiks sen, Vaan nyt syntyi kauhu suuri, Se kun totta olikin! Köyhäks Elma tehtihin, Torpantytön laisna juuri Pantiin kouluun kulkemaan, Sinne paikkaan alimpaan.

Hetk' ol' aivan katkeraa Täytyy tosin tunnustaa! Silloin muuan pieni parka, Joukost' aivan _huonompain_, Tuli luokse lohduttaja: "Älä ole, Elma, arka," Sanoi hyvä lapsi se; "Kyllä sua autamme."

Ensin Elma kiukuissaan Kääntyi pois. Eip' aikaakaan, Jopa kova sydän suli, Heltyi häijy ylpeys, Riutui paha pöyhkeys. Itkusuusta sanat tuli: "Neuvo kuinka minäkin Hyväks, kuin sä, tulisin!"

Päivät kulki kulkuaan Elma kävi kouluaan Muiden köyhäin lasten kanssa, Tyytyi kovaan kannikkaan, Puutett' oppi tuntemaan, Sai myös kuulla toisinansa Puheentapaa vihlovaa: Se on _kansaa huonompaa_.

Ylpeys kun jällehen Hälle pyrki mielehen, Herralt' anoi viisautta Voidaksensa erottaa _Parempaa_ ja _huonompaa_. Tahto toikin valppautta, Koulussa jo viimein hän Saikin paikan ylimmän.

Tuli sitten tutkinto, Isä, äiti saapui jo, Näkivätpä kyynelsilmin Heidän laps ol' etevin. Nyt he laati pidotkin, Kätköst' otettiin jo ilmiin Helmet, kultakoreilut, Tyttösellen aiotut.

Silloin Elma virkkoi näin: "Köyhä olen eeskin päin. Helmet, kulta, koru-vaatteet Turhuuteen meit' takertaa, Kurjia niill' auttakaa! Iloitsen, kun mieleen' aatteet Luoja toi ja neuvoi, mi _Paremp'_ on tai _huonompi_."

_Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen, Muita ylenkatsoen, Korskaileepi rehtevänä. _Paremp'_ on, ken itseltään Vaatii paljon, mieleltään Pysyy nöyrän', lempeänä. Onni tulee, onnen saa, Joka Herraa rakastaa.

PEIKKOJEN JOULU.

Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"

"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja annettavana kuin viime vuonna."

"Miksikä niin?" kysyivät lapset.

"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"

"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset. Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli määrä saada vain puoli sen vertaa.

"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.

Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"

Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin, että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"

"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan voimansa takaa.

Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri, ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, -- no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin Fredrikin ja Lotan tykönä.

Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule, Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."

"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."

"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat, jotka pimeässä välkkyvät puista."

"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme", lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"

"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."

Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein kurkistivat ovesta sisälle.

Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä. Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei tätä kukaan kestä!"

Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi, vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet mistäkään paremmasta joulusta.

Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.

Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi, hi, hi, huroo!"

_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään valon sädettä on jäljellä maailmassa?"

Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri. Kaikkialla on pimeä."

Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli.

"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren kukkulalle."

Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli.

"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä, enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä takaisin vuoren kukkulalle."

Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan sokea.

_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"

Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun sokeaksi."

_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut ja pimeyden valta ikuinen?"

Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä kukaan vastannut.

Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän kuin me."

_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa auki."

"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei lapsilla ollut ensinkään halua.

_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne. Suostutteko siihen?"

"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.

"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa. Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"

Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."

_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"

Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."

_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden vallasta?"

Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."

Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa tapahtui.

Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät, seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte kirkkoon!"

Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia, vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä, ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.

Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä, tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.

KUN ON JUHANNUS.

Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat jalkaansa.

Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia maantieteessä.

Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä. Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira, joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.

Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä, rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat, kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.

Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja, vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."

Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"

Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui eräänä juhannus-yönä.

Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella, voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää, sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja pannukakkuja lapsille.

Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan, niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein sukkelaa maailmassa.

Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.

Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä, jos vaan olisivat saaneet lupaa.

Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.

"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään ennen tänäpäivänä?"