Part 10
Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti: "kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan, toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia laitoksia tuo mahtoi olla.
Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot, pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun niin ryötät vaatteesi?"
"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on suunnattoman nälkä."
"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle Kustaa häneltä.
"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa kuin hän taisi.
"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi kerjäläispoika.
"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani, niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä että rahaa.
Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta. "Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini", huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn. "Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt, mihin hän oli kadonnut.
Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle, näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä. Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia. He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan. Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri, loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle. Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran, kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja totuudessa elämän loppuun."
Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi hohtavassa aamuruskossa.
Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa."
KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.
1. Kultakärpänen
(Kukkain haltia kertoo.)
Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie? Lukin seittiin laaditko silmäsen sie? Mehiläisiä silmäsi nähnyt on. Vaan tunnetko keijuisten tuomion?
Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain. Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain! -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan... Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.
Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan, Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan, Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin, Mehiläinen sen tuomion täyttikin.
Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen Sai keijuislaaksossa arkukseen. Suruvirsiä sääsket veisasi. Koko niitty se kastetta kyynelsi.
2. Punainen lippu.
(Aallotar kertoo.)
Ilo Aaltolass' oli riehuva niin, Kun louna vei siskoni tanssijaisiin, Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas! Oli karilla seitsemänvuotias.
Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan. Piti vain punalippua kourassaan. -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan! Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!
Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi, Karin ympäri raivoissaan elämöi, Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan: Sitä poikainen nauroi riemussaan.
Lumivuorena hyökylaine nyt käy Yli kallion... ei koko karia näy... On poikakin poissa: mä uhmailevan Punalippusen aallolla näin viruvan.
3. Jalopeura.
(Kukkain haltia.)
Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen Olisit jalon nähnyt harppauksen! Oli uljas se päivinä nuoruuden, Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.
Se pit' halpana väijyvän pantterin Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin. Jalopeuraa ryntäs se vastahan, Löi maahan norsunkin vahvimman.
Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin Väen virtaavan eläintarhaa päin. Jalopeura, se kauhistus erämaan, Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.
Hampaitta ja kynsittä karsinassaan Se nyt selkää joukolle köyristi vaan, Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai. -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!
Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan. -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan? Vain arvoton kahlitun on elo tää, Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
Lisäs sanani naurua katsojain. Pedon nyt piti hyppiä kissana vain, Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui! Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas, Jalopeurani nyt oli taas kuningas. Tyrannin löi se ja raukenevin Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
4. Meren syvyydessä.
(Aallotar.)
Valas purskuva mun oli ratsunani. Syvimpään merehen menin ratsastain. Yhä hiljaa siellä on, on iki yö; Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on. Väritön muta paksu ja muodoton. Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa, Meren viemiä uhreja ahmustaa.
Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan! Meri määrätön rintaa painoi vaan. Jotakin putos mulle nyt jalkoihin; Minä kummastuin otin sen sylinhin.
Näkymättömät peikot nielläksehen Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen, Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin, Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin, Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin, Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin; Pudonneen sen laivasta arvasin.
Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan. Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan, Sitä kukkain keskellä suutelin: oi, Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan Lens purje tuulessa joutuisaan. Siell' äiti itkevä seisoen Yhä katseli, katseli vain merehen.
-- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt. Meri tyttöni juuri on ryöstänyt! -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää: Peninkulmaa on syvä seutu tää.
Mä nyt saavuin vierehen laivan sen; Laps ui yli aallon hymyillen. -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa. Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.
5. Lähde.
(Kukkain haltia.)
Hämehessä mun on kivilinnojain: Yli metsän vuoret ne siintää vain. Rusopilviä niillä on aamuisin, Siell' untuvi pohjonen iltaisin.
Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin, Ja järvessä saari on kukkaisin, Ja saarella luola on pylväineen Ja luolassa lähde suihkuineen.
On lähtehen reunalla valkopää, Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää. Hän laskevi pisarat kaikki vain, Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.
Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan, Ja hän vannoin varrota sulhastaan, Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.
Minun linnani kaukaa haamuittaa, Veden käydessä luolanakin vipajaa: Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain. Yhä varroten laskevi prinsessain.
6. Sumusaaret.
(Aallotar.)
Itämeressä mulla on kareja: nuo Kimaltain ylös aallosta päänsä luo. Ne illan usvassa nousevat, Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.
Kummeksivat rannalla lapset niin: -- Mepä soudamme saarihin siintäviin! Veden siltaa sinne ei pitkältä lie, Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.
-- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin, Sulle valkokukkasen noutaisin? -- Somimman punaruusuni antaisin; Vaan aamuksi tullos sä takaisin!
Sumun maahan poika läks soutamaan, Muut lapset rannalla vartosi vaan. Koko yön he vartosi ahkeraan, Vaan ei vene varrottu tullutkaan.
Kun mä eilen uin sumusaaria päin, Venosen minä aaltoa kyntävän näin. Mies vanha souteli venhossaan, Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.
TOTUUDEN HELMI.
Satu, kolme tapausta.
Henkilöt:
Kuningas. Kuningatar. Kuninkaan julistaja. Tulpaani, kuninkaan puutarhuri Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä. Bumburra, hänen vaimonsa. Tähkö, poika, | Tulpaanin lapset. Palko, tyttö, | Nopsajalka, köyhä poika. Varma, hänen sisarensa. Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika. Kalle Kukkanen, | Matti Laukka, | Tähkön ja Palon Riikka Kukkanen | leikkikumppaneja. Kasi Aituri, tyttö. | Musti, koira. Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
Ensimmäinen tapaus.
Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu on liian lihava tanssimaan.
Lapset laulavat.
Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä Kummuilla ja vihreöillä niityillä, Nythän leivo riemuisena laulahtaa, Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa, Jopa raskas kuusikin nyt huojuu. Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset, Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset, Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä Kummuilla ja vihreöillä niityillä, Nythän leivo riemuisena laulahtaa, Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa, Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!
_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!
_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!
_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No, malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa, Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa. Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu, Hunttu Honkasalmelta!
_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä! Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa, niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on! Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa. Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta! Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko kastella kukkia?
_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin meillä vielä oli pieni naurismaa.
_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania, kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania! (Menee tupaan.)
_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän käski.
_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin omaa silmäteräämme. (Menevät.)
_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat, tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!
_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan peljätkö!
_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei löydä meitä!
(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että Hunttu ei löydä meitä!
_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut hukata toisen jalkani?
_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin" nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu Honkasalmelta! Hän kun jauhattaapi, Niin lapset hältä saapi Oikein paljon, oikein paljon Soker'pullia.
_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt, mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
_Lapset_ (laulavat).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu Honkasalmelta! Hän kun jauhattaapi, Lapset hältä saapi Oikein paljon, oikein paljon Piparkakkuja.
_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka löytää minun toisen jalkani.
_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa sinun toinen jalkasi on!
_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi, aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa. (Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'... (hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme puutarhassa!
_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas piiloon.)
_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.) Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta emme me voi sitä auttaa.
_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata tulpaania!
_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut? Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä minä teidät opetan!
_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!
(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin metsästä.)
_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.
_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä. Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne! Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...
_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä varastan sinulta jalkasi!
_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu, kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja tytöllä on koko tulpaani kädessä!
(Nopsajalka ja Varma tulevat.)
_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä tehdä minäkin!
_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat! Eivät ole tietävinään koko asiasta.
_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi astua tallustellut kukkapenkeissä.
_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja me tulimme jäljestä.
_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät kaikkeen.
_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...
_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä kaikkia nokkosilla?
_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...
_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset polttavat selkääni.
_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te, lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän minä sen omillakin silmilläni.
_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä emme koskaan valehtele.
_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko, mestari, kuulla ne kolme lausetta?
_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?
_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka valhettelee, tappaa sielun_."
_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen olet_."