Part 8
_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi _imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.
_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.
_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_ kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi _conditionalis_?
_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta toisen kerran?
_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.
_Kaisa_. Vieläkö nytkin?
_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu _imperativossa_.
_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!
_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.
_Kaisa_. Kiitoksia vaan.
_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.
_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!
_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat _verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?
_Kaisa_. Voi, voi!
_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?
_Kaisa_. Onko voikin latinaa?
_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on. Mihinkä luokkaan se kuuluu?
_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.
_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?
_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.
_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!
_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä. Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.
_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne toimiasikaan edes.
_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.
_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä _matematiikki_ on, vaivanen?
_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista -- mitenkäs se olikaan nyt taas?
_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen luvulla laskemaan kaikki asiat.
_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma huomenna tulee.
_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_ tai ilmanlaadun tieteeksi.
_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan, vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa, niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.
_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon pimeneminen. Mitäs sanot siitä?
_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko vuosi edeltäpäin.
_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.
_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako vai kalaa?
_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea kirkontapuli on.
_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on nuora, joka ulottuu maahan asti.
_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_ on?
_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.
_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.
_Kaisa_. Vai niin.
_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan sirkkelistä.
_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa markan puodissa.
_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.
_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.
_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä pinnistän sinua _aritmetiikilla_.
_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?
_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa kahdeksan, mitä se on?
_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.
_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.
_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.
_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.
_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.
_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?
_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon tarpeeksi.
_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri osamäärä?
_Kaisa_. Osamäärä?
_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?
_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?
_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?
_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.
_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...
_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta leiviskältä.
_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.
_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?
_Kalle_. Neljäsosa.
_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.
_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta mitäs tiedät _botaniikista_.
_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?
_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun nimi.
_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?
_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...
_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?
_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.
_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.
_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä, mikä kasvi metsä on.
_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?
_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...
_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä sammaleet kelpaavat?
_Kalle_. Sammalia on monta lajia.
_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?
_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...
_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin. Mihinkä sammaleet kelpaavat?
_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun kysymyksesi.
_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.
_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?
_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa, ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.
_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä on?
_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä häklää nähnyt.
_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?
_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.
_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa Amerikassa.
_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin männynkävyt?
_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_. Tiedätkös, mitä se on, zoologia?
_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!
_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja porsaasi ja vasikkasi.
_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.
_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä eläimet märehtivät.
_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?
_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?
_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.
_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa. Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala, matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?
_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi? Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.
_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä, Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.
_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä, oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.
_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä, miten pidät puoltasi!
_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli aika lailla.
_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla totta.
_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.
_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin kuoli Kyros?
_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko hänkin imettäjä-eläin?
_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.
_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana, niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän teurastus.
_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?
_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu tyhjästä.
_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian tulitorni ja -- ja --
_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on tietävinään enemmän kuin Jumala.
_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.
_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän nimi oli.
_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.
_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?
_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.
_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja siinä on minun maailman historiani.
_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?
_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?
_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?
_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?
_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.
_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.
_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.
_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin isän-isän-äiti.
_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi vuonna 1096.
_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti Paavalia, oli Melite nimeltään.
_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!
_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin oppinut.
_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
_Kalle_. Saatpas nähdä!
Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt tieteineen päivineen!
Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
-- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"
-- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.
-- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."
Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.
VARRO VÄHÄN
Varro vähän, sanoi kevä, Kohta tulen ennättäin, Päältän' härm' on hälvenevä, Poistuu uni silmistäin; Hangess' yhä haukotan, Viel' en ole vaatteissan'. Pyyhi kyynel värisevä, Varro, kaunis ystäväin!
Älä toru, työt ne estää, Viel' on paljo tehtävää: Täytyy ensin silmät pestä, Hiukset ensin silittää; Päähän sidon seppelen, Lähteen silmää katselen. Kiire ompi. Ethän tästä Soimaa kevät-ystävää!
Varro vähän! Näin on laita: Hame käynyt vähäks' on, Leninki on liian kaita, Taannoisesta kelvoton, Lyhyks röijyni ma sain, Kenkiä ei ole lain, Sukat rikki, kuljen maita Karttain säteit' auringon.
Älä oudoksu, jos vielä Aamuruskoss' aikailen. Joka ruoho, min näet tiellä, Joka vilpas tuulonen, Rannall' aallon läiskytys, Leivon kiitosviserrys, Se min' olen, joka siellä Silmän' nostan taivaasen.
Vaan mä tulen. Varro hetki, Kaunis metsä, varro vaan! Vartokaa te purosetki, Kohta luoksenne ma saan. Varro, keto armainen! Varro, kukkasarkanen! Varro, pääss' on talven retki, Eipä hätää laisinkaan.
Poika, tyttö pienokainen. Laps' näet olen minäkin, Täytyy olla kuuliainen, Ja on läksyt pitkätkin. Mutta miel' on iloinen. Laula, laula leivonen! Toivo kuiskaa kukkivainen: Kevät laps' on vieläkin!
KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja, pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä. "Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia. Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä, täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella imartelemista.
Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset. "Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä lakasuluutaa?"
"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista. Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla. Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta, koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä maailmassa."
"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, -- ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti, niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä sellainen joskus on.
Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa ovenpielen ja seinän välissä.
"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut. "Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja varpuja allansa.
"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin täyteen.
Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla. Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa. Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli siemen sisällä.
Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän. "Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia, poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua; antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä mitään pahaa ole."
"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."