Chapter 7

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia. Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja liittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä, vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän, väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle, sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa, välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista rikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea hän olisi voinutkaan kertoa, ell'ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi, joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonut _August Maximilian Myhrberg'in_ taistella oman isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville polville. Kaikki hänessä -- hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo itsekieltämisensä -- oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!

KEVÄÄN SATU.

Kevään satu huvittaako ketä? Lienet, poika, kuullut sen? Se on varma, eikä meitä petä, Tosi myös kuin päivönen; On kuin metsä vihanta; On kuin vuori korkea. Kevään satu huvittaako ketä? Lienet, poika, kuullut sen?

Etelässä syntyi lapsukainen Saarell' onnellisuuden. Isäns' oli päivä paahtavainen, Siskons' järvi hopeinen, Aamutähti äitinsä, Fenix lintu veljensä. Etelässä syntyi lapsukainen Saarell' onnellisuuden.

Kevätlapsi kohos kehdostansa, Kapalonsa katkoen, Perhon siivin lensi lentoansa Poikki maiden, merien. Huiski taikasauvallaan Yli järven, yli maan. Kevätlapsi kohos kehdostansa, Kapalonsa katkoen.

Suuremp' ei viel' ollut mikään noita, Kuin se Kevät pienoinen: Minne lensi, sinne silmikoita Puhkes oksiin pensasten, Kukat kasvoi ihanat, Niityt tuoksui vihannat. Suuremp' ei viel' ollut mikään noita, Kuin se Kevät pienoinen.

Metsän peikot katselivat kateen Silmin Kevään ihmeitä. Laittoivatpa ukonilman, sateen Kurittamaan Kevättä. Vaan kun sade vihmaili, Pikku Kevät riemuitsi. Metsän peikot katselivat kateen Silmin Kevään ihmeitä.

Nythän Kevät asuu seudullamme, Kantaa meille kukkiaan. Poimikaamme kukat, saattakaamme Peikot piiloon taantumaan! Ja kun tulee sade uus, Kirkastuupi vihannuus. Nythän Kevät asuu seudullamme, Kantaa meille kukkiaan.

[Kuva]

KOIVUJEN JUURELLA.

Koivujen juurella, Isämme kotona, Leikkiä lyömme, Teemme myös työmme, Kylvämme, kynnämme innolla. Aaltoset häilyy, Lainehet' päilyy, Raitisna säilyy Rantamme riemuisa loiskinta.

Koivujen varjossa Kuulimme iloisna Äitimme milloin, Aamuin ja illoin, Laulaen ylisti Luojaansa. Oksat ne oivat Siimestä soivat, Varjoa toivat Kesäisnä päivänä kuumana.

Koivujen oksilla Pienonen laulaja, Vienosti liikkuin, Sievästi kiikkuin, Soittavi säveltä suloista. Illalla tieno On ylen vieno, Tuoksuva, hieno, Yö on niin raitis ja vilpoisa.

Koivu niin kaunis on, Sievä ja verraton. Nähdä sen saamme, Ett' isänmaamme Sille soi parahan kaunisteen. Tahdonpa olla, Riemuita, huolla, Elää ja kuolla Täällä mä koivujen siimekseen.

SYYSLAULU.

Syksypä oikein hauskuttaa, Kun viljat saadaan talleltaa, Ja tehdään kakku soma. Vaan kenpä parhaan leivän saa? No, meidän äiti oma. Ja lapsoset On iloiset, He laulelee: Ho hee, ho hee! Syksypä oikein hauskuttaa, Kun tehdään kakku soma.

Metsissä, mailla myrskyää, Järvissä aallot hyrskyää, On rankkasateet kovat. Syystöitä isä ennättää, Ahoilla puolat ovat. Ja lapsoset On iloiset, He laulelee: Ho hee, ho hee Metsissä, mailla myrskyää, Mut lapset tuvass' ovat.

[Kuva]

AALLOTTAREN JÄLJET.

Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen alla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja lähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti. Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan rantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta, ett'eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta siihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat raitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja jyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.

Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat meren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla hiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti hyökylaineillensa: "Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät minun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä polkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!"

Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja perlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen. Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin hänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar.

Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä kärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella ole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa juoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen samanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä niin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.

Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja välkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden kohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden ympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee päiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren povesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar aivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista laulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän luotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.

Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen pikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu ruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa. Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä, ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten, että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja Aallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi Tellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar nauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden kiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan tyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe kyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen. Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän velhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan metsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista neilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin kuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren Suomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta valaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi peninkulman syvyisessä meressä.

Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he olivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva niinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan kuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin hauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että valkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi naapurilleen suurelle merikotkalle: "Tellervosta ja Aallottaresta varmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin."

"Niin," sanoi kotka, "sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän kuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin palatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla."

"Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi", sanoi kalalokki. "Minä hätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä silloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa illalliseksi."

Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä iltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen tyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille Tellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä molemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan pikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin näki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa, ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon samettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.

Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään metsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli häväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti koko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti menetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti suunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita ja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä kehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja Aallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin nämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina aselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja Aallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.

Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan salaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään yhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle, ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää pilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden ikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän kuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. "Poissa, poissa", sanoo hän, "on iloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun minä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma kuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua alas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta, kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure sydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut erotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar iloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä hopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä."

SATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA.

Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett'ei kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat sanoa: "Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?" Mutta talvella, kuin pyryilma peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli, jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi, maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana _sylva_ merkitsee metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä, että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana. Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se lapsista kuului kummalliselta. "Päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi jänis. "Niin päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat huusivat: "Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja Pilviparralta!"

"Mitä se merkitsee?" sanoi Sylvesteri suutuksissaan; "nuo kiittämättömät veitikat eivät edes kiittäneet."

"He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta", sanoi Sylvia. "Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä."

"En minäkään", sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

"Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?" sanoi toinen hongista.

"Seisonpa niinkin", sanoi toinen; "mutta miten on sinun laitas, veikko Pilviparta?"

"Rupeen vanhaksi käymään", vastasi Pilviparta. "Tuuli taittoi oksan latvastani."

"Olethan lapsi vain minun rinnallani", sanoi Rutimo honka. "Vain kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!"

"Nyt palajaa myrsky takaisin", sanoi Pilviparta honka. "Paras on, että laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä."

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

Syvään maan Sisustaan, Kauas aikain hämärään Juuret käy, Niit' ei näy Myrskyt saavan järkkymään. Talvi entää, Kesä kanssa, Vuodet lentää Lentoansa, Ihminen Alkuns' saapi, Katoaapi, Mepä sentään Seisomme. Ihmis-lapsi, Tukevaksi, Kuin me, suureks Kasva vain, Perustain Vuoriin juures. Kasva näin Rohkeasti Pilviin päin, Tähtiin asti; Nosta pääsi korkeellen, Ninkuin mekin, taivaasen.

"Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa", mörähti Rutimo honka.

"Mitähän ne nyt mielivät sanoa", sanoi Sylvesteri.

"Ei, mennään kotia", sanoi Sylvia. "Minä pelkään niin noita pitkiä puita kummallisine lauluineen."

"Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla", sanoi Sylvesteri. Ja samassa tulikin mökkiläinen.

"Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen," sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. "Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja Pilvipartaa", sanoi Sylvesteri.

"Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä", rukoili Sylvia. "Ne ovat niin vanhat ja ovat laulaneet meille laulun."

"Mitä lapsellisuutta se on!" sanoi mökkiläinen. "Juuri kuin vanhat puut voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta."

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat heille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen rupesivat puhumaan.

"Te olette pelastaneet henkemme," sanoivat he, "ja se oli rehellisesti tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen teille annamme."

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle. Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa. Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: "Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta."

"Niin", sanoi Sylvia, "ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan metsässä."

"Hullut lapset," sanoivat puut, "olisitte voineet pyytää kaikkia kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?" sanoivat hongat.

"On, on", huusivat lapset suurella ilolla, "siinähän on enempi, kuin olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne."

"Hyvästi nyt, hyvät lapset", sanoivat puut. "Onnea matkalle!"

"Hyvästi, hyvästi", sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin. Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin puolella polkua, jota he astuivat. "Näetkös, näetkös", huusi hän veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä taivaalla.

"Tämäpä on hauskaa!" huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien kotiin äitinsä luo. "Minä voin nähdä päiväpaistetta!" huusi Sylvester. "Minä voin sulattaa lunta!" huusi Sylvia.

"No, voihan tuota kuka hyvänsä", sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan, niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen asti, kuin Sylvia nukkui.

"Kuules, isä", sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. "Lasten laita ei suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun haltian valtaan."