Chapter 6

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on _nöyrä sydän_. Niin on, näet, sen asian." -- Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat itseksensä: "kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha."

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä maatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla juoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja kuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille suurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja kuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja neljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain yrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja jolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen haltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että hänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja kaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!" Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta peililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi, miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi kultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli sentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että osasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat miehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle kysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett'ei niin älykästä eikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja rikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon jälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat ihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin rupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän oli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä, uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä ylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka sokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen rikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen älynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan kadotukseen.

Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä seurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli ilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki kauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina tapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut olla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja ymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä kuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka eivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta kuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat kuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki pelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat valtakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.

Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä kävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti menemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä auaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät luvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi, niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan pimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois heidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat jäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.

Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja istuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan lähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen kanna heille lautasella vesilasia. Yht'äkkiä hän huomasi kuvansa lähteessä. "Voi, miten olen kaunis!" sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen kallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin nähdäksensä kuvaansa, kunnes -- loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht'äkkiä lähteen värähtelevään helmaan.

Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi häntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja kirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan kuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa, jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja korvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja köyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä vaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin hänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän samassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett'ei hän enää tiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain himmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne tiensä kulki.

Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina rupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä näki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja siinä asui vanha ja köyhä eukko. "Lapsi parka," sanoi eukko, "mistä tulet näin myöhään illalla?" Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko oikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: "koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun tykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä saat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt syömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä on pidot."

Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli hyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli parempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja syödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla ja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän sydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto ja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä maailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen päiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen ulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden sielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla, valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.

Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa. Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä höpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja seisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He käskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi, ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi, sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut."

Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä kaiken elinaikani." Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annas katson, mikä se on."

Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi! Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat yht'aikaa: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse, missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?"

Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi, pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki tytöt nurisemaan ja sanomaan: "kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja prinssi."

Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.

Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?"

Vartia vastasi: "näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."

Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?"

Vartia sanoi: "pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään en näe tiellä tulevan."

Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään tiellä tulevan?"

Vartija sanoi: "näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä."

"Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: "ei! ei!" Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se ihan.

Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett'ei oikein voinut erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään: "näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy."

Ja kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan vain on köyhä paimentyttö!"

Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht'äkkiä seisahtui niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä ylpeyttänsä, -- ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä."

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän."

Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista, ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: "Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

[Kuva]

POIKA RAAHESTA.

Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt minä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha, terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett'ei hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata, ett'ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki, juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas; ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä, sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi sanonut hänelle: "August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa ruokaa ennen kuin huomenna!" -- niin hän olisi suudellut äitinsä kättä ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: "kernaasti, äiti, koska sinä niin tahdot."

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat hänelle: "Koetapas, voitkos olla pois niistä!" August vastasi: "Koetan kyllä." Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön. Huomattava on, ett'ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. "Oi, jospa voisin lentää niin korkealle!" ajatteli August itsekseen. "Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien päällä, se vasta jotakin olisi se!"

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. "Olisipa tuokin hauskaa: lentää myllynsiiven tavalla", ajatteli August, seisoen aivan likellä myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta! Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle, että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi, huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi kulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia, jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies ... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän, eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa. Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: "anna anteeksi, äiti!" Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja lohdutti äitiänsä: "kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen."

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä, se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja nyykähytti päätänsä: "älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!" -- Katsopas, niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen ruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta, jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin suuria urostöitä, -- ne hän paransi niin taitavasti, ett'ei niissä enää näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan yksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan. Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä; toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja Jumalaa pelkääväisenä.