Chapter 5

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai, niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa, oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet, kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis silmänräpäyksessä poissa.

"Hyvä, hyvä!" huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään. "Hyvä, hyvä", vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta, kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. "Varokaa, pojat," huusi hän; "salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä."

Matti seisahtui heti ja sanoi: "seis, pojat, älkäämme menkö enää kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo." Mutta vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat pilkallisella äänellä: "Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee kaikkia ukkohöperön puheita."

Tämä harmitti Mattia. "Menenkö?" ajatteli hän. "Ei, en mene, siitä ei ole mitään hyötyä..." Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät toverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja, tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli seiväs kädessä salmen jäälle. "Tartu kiinni tähän!" huusi hän ja asettui itse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä, kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. "Tule," sanoi Frans hänelle, "tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen ... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä varjokuvilla, vaan mitäs _sinä_ taidat?"

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: "no, tuonhan kaikki tekisivät ritarin sijassa." -- "Niinkö luulet?" kysyi Frans. "Ei, niin urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin sinä pitkin vuoria ja mäkiä."

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; hän ei voinut kauemmin olla vaiti. "Frans," sanoi hän, "tuon saman, jota sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti toisten ihmisten menestys sitä vaatii."

"Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!" huudahti Frans, hämmästyneenä ja iloisena. "Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä kotona että muualla."

[Kuva]

UUDEN VUODEN YÖ.

Ol' pakkanen ja paukkui jää Ja kiilsi tähdet julki, Ja yöllä vanhus harmaapää Jo kuoloon silmäns' sulki, Ja kellot sanoi: pim pam pa, Ja Aik' ol' itse pappina, Yövahti myötä kulki.

Ja suku juhlasaatossa Vei hautaan vainaajansa, Ja joulupukki harsoa Se kantoi sarvessansa, Ja tähtipojat huokasi, Ja almanakka nyyhkytti, Löi kello tornissansa.

Juur yö kuin joutui puolehen, Niin nähtiin ihme kyllä: Hangella seisoi poikanen Ja talvitakki yllä. Hän, kuusta äsken hypännyt, Jo kirkui: "Täällä olen nyt Isäni perinnöllä."

Mut joulupukki kiukkuhun Se siitä ärtyi vainen. Ja kiljui: "Pusken, tapan sun, Itikka, talviainen!" Mut aika huus: "Seis, maltiton! Hän nuorin lapsen' lapsi on; Saa nähdä, minkä lainen."

Niin vanha vuosi hiljaittain Vierähti vaivaloinen, Ja yhtä pian kiiruhtain Jo sijaan riensi toinen; Onk' iloinen vai iloton, Ei kukaan tiedä, varma on Ett' on se toisenmoinen.

Hän lempeä ja voimakas Jo saapui, meit' on lässä. Uus aika nuori, toimekas Se meilt' on kysymässä: Jos Jumalan ja isänmaan Puolesta työmme ainiaan Täytämme elämässä.

Laps armas elon keväässä, Sä kukka nurmikolla, Suojassa Herran pysy sä, Niin sun on hyvä olla. Sä kasva, nouse kunnossa, Ja ruumiin, sielun voimassa Jumalan suosiolla.

Sä edisty ja vihannoi Kuin vesa koivun tuoreen. Jumalan armon aamun koi Siunatkoon voimas nuoren. Sä raitisna ja vahvana Lujasti itses juurruta Sun maasi perusvuoreen.

[Kuva]

LUONNON SALAISUUS.

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar, nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää, kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia, juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä vasta lystiä oli! "Tähti" niminen lehmä astua lönkitteli niin, että kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

"Tuoss' on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa", sanoi äiti. "Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin; vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä."

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina, punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille, linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä; hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä katsellut heitä ja sanonut: "Rakkaat, pienet lapset, jos vain tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki, mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän, näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta, eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin lapset saapuivat rotkon suulle.

"Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta", sanoivat Tahvo ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille paremman puutteessa.

"Jumal' antakoon", vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta haavan lehteä.

"Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?" kysyi Tahvo leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan, sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja -- pilli oli valmis, oikea klarinetti.

"Etsin tässä luonnon salaisuutta", vastasi haltia. "Koettelen lukea lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset."

"Vai niin", sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki oli hyvin kummallista. "Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?"

"Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut itsestänsä", vastasi haltia. "Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus on."

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä koivunvarvuista, sill'aikaa kuin "Tähti" astui metsässä kelloansa kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: "Tiedäpäs, kummini, että Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on hyvä."

"Saattaa olla", arveli Harmaaparta, "mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut. Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä. Voitkos _sinä_, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?"

"Se nyt on pian sanottu", vastasi Tahvo. "Jumala on joka paikassa."

"Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea", sanoi Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi auringon ja Tahvo yht'äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt, kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi, orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että metsä kajahteli:

Näin lintu lauloi kerran, Laulunsa hilpeän: Hyvyyttä taivaan Herran Ma aina ylistän. Niin kukka kunnahalla Kuin pilvi taivahan, Ne kertoo kaikkialla Hyvyyttä Jumalan.

Niin, Hänen asuntonsa On taivas sininen, Ja Hänen katsantonsa On kirkas tähtönen. Maat, taivaat rinnakkaina Hänt' ylistävät vain, Hän kaikkiall' on aina -- Hän on myös minussain.

"Niin, niin se oli!" huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

"Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi", sanoi haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. "Olisikohan todellakin niin, että Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko Jumala tosiaankin meissä itsessämme?"

"Kyllä se on aivan varmaa", vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiänsä.

"Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden", virkkoi Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht'aikaa.

"Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö" sanoi Tahvo, vaikk'ei ensinkään käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja -- "tuu! tuu!" kajahtelivat metsän rinteet.

"Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä", sanoi haltia uudestaan, eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. "Tässä nyt olen istunut monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni poika nulikka viisaampi minua." Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia, että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan lehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä, jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä. Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa, on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili. Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on meissä kaikki kaikissa.

KUN RUUSUILLA MAATAAN.

_Satu_

Olipa kerran sisar ynnä veli, He muutoin kyllä taitavasti eli, Kaks seikkaa heist' ei ollut mielehen: _Työnteko_, siivo _totteleminen_.

He, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla Vain jouten juoksi metsissä ja mailla, Ja nukkumaan kuin vihdoin väsyivät, Uusista leikeist' unta näkivät.

Täm' ei käy laatuun, sanoi heille äiti, Ja aivan samaa isä myöskin väitti: Ei, rakkaat lapset, täm' ei laatuun käy; Teiss' yhtään elon vakavuutt' ei näy.

Ja pienet lapset pannaan kouluun oppiin, Älyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. -- Siis Frans ja Mimmi kouluun pantihin; Tietysti meno oitis muuttuikin.

Paikallaan olo tuntui vaikealta, Ja läksyt -- hyi, ne maistoi haikealta! Ja sitte tarttui koulusairaus, Ja lääkkeeks joutui pikku tukistus.

Koulussa oli lupapäivä kerran. Saammeks soutaa, isä, hiukan verran? No saatte; se vaan pitää tietämän, Kotona olkaa kello seitsemän.

Niin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi: Mustikkasaareen sievästi he sousi. Ah, kuinka maistoi kauniit mustikat! Ah, kuin he söivät, kuin he juoksivat!

Mansikkasaareen tahdommeko soutaa? Se lähell' on. Ei, emme taida joutaa! Niin punaisna ne hohtaa, näethän, Eik' kello varmaan ole seitsemän.

No, niinpä sousivat he sinne vielä, Ja voi kuin hauskaa, hupaist' oli siellä! Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset, Somasti loistaa suuret muuraimet!

Mut isä kielsi. -- Ah niin, isä kyllä Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä. Pianpa tuonne veneen käännällän, Viel' eihän liene kello seitsemän.

Ja Muurainsaareen soutamahan lähtiin, Siell' oikein paljo muuraimia nähtiin, Ja mielin määrin näitä herkkujans' Nyt ahmaeli Mimmi sekä Frans.

Jo vihdoin lapset saivat kylläisiksi. Nyt mennään kotiin. -- Mennään! Mutta miksi Ei mentäis tuohon likisaarehen, Se ruusuist' onpi aivan punainen!

Ah, pian saareen juoksis meidän vene! Viivymme kauan, emme sinne mene! No hetkiseks vain, pikimmältähän! Vakuutan, kello ei oo seitsemän.

Siis hetkiseks! He soutamista jatkaa, On Ruususaareen melkoisesti matkaa. He saapui saareen. Ah, kuin suloinen Levisi tuoksu, kaikki hurmaten!

Millaiset ruusut! Nyt on poimimista! Vaan mik' on kaunein noista tuhansista? Tää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo, Se kaunihin on, mennäänpäs sen luo!

Niin kului ilta. Verhonsa yö heitti Ja maat ja vedet hämärähän peitti. Nyt vasta lapset näytti pelkäävän, On kello varmaan yli seitsemän.

Nyt nousi riita: kenen syy on tässä? Järvelle mennä ei voi pimeässä. Ei mitään tupaa eikä vuodetta, Ol' lasten olo tuiki tukala.

He itkivät: voi äitiä ja isää, Ne vartoo meitä! Mutta yö se lisää Ylt' ympärinsä synkkää peitettään, Niin ett' ei näe silmä kättäkään.

Ja sylitysten siihen he nyt taipui, Kunnekka itkuun, viluhun he vaipui. He ruusustohon vihdoin nukkuivat, Ja kauan, kauan uinui molemmat.

Kuin lapset heräs, loisti aurinkoinen Ylhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen Ois näky ollut. Missä olemme? Jumalan kiitos, yö on ohitse!

Nyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin. He viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin Kotoinen ranta, ihme ilmeinen! Se eihän ennen ollut semmoinen.

On silta, portaat toisin rakennettu. On käytävätki toisin hiekoitettu. Puut suuremmat ja toiset lahoneet. Olemme raukat varmaan eksyneet.

Ei, -- tuoss' on kivi, jolta ongitimme, Ja tuoss' on ranta, jossa uiskelimme. Mennäänpäs vielä! Ja he kulkivat, Mut yhä näkyi seikat oudommat.

Syreenimaja tuoss' on tuoksuvainen. Kaks vanhust' istuu siinä, mies ja nainen. Heit' ennen ei he olleet nähneetkään. Heit' tervehtivät lapset hämillään.

Ket' etsitte? ne sanat ukko lisää. -- Me haeksimme äitiä ja isää. -- Mi nimenne? -- Frans minun nimen' on. -- Ja minun Mimmi. -- Ihme verraton!

Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme, Jotk' aikaa sitte hukkui suruksemme. He erään' iltan' astui venheesen, Eik' enää tulleet kotiin jällehen.

Me emme hukkuneet. Me harhailimme, Menimme Ruususaareen, viivähdimme. -- Vai Ruususaareen? Kumma kuitenkin, Lapsemme oisko tulleet takaisin!

Sen kuultuansa ihmetteli lapset: Mitähän, jos nuo vanhat harmaahapset Ois isä, äiti, joita eilen me Viimeksi näimme lähtiessämme!

Nyt syliinsä he toinen toisens' sulki Ja mainittihin rakkaat nimet julki. Kuin syleilleet kaikk' oli toisiaan, Jo virkkoi isä täten suruissaan:

Laps raukat, Ruususaarell' ootte maanneet, Petollist' unta ruusuin päällä saaneet; Lumottu on se saari. Hetkessä On vuosi siellä loppuun rientävä.

Kakskymment' tiimaa siellä kulutitte Unessa, leikiss' ajan tuhlasitte, Te ette menneet eilispäivänä, Siit' on jo vuotta kaksikymmentä.

Niin kauanko? Ja nyt he vasta näki, Min muutoksen se aika heissä teki. Frans ijältään nyt kolmekymmentä, Seitsemän kolmatt' oli Mimmillä.

Nuoruuden kevät, ihanainen aika, Niin oli heiltä hälvennyt kuin taika. Mit' oppivat? Ei muuta laisinkaan Kuin mitä unessa ja leikiss' opitaan.

Muut toverit, jotk' ahkerat ol' olleet, Ol' edistyneet, taitaviksi tulleet. Frans parka ties vain heikot alkehet, Ja Mimmi tunsi tuskin kirjaimet.

Siis täytyi heidän vasta vanhoillansa Kuin pikku lasten alkaa uudestansa, Ennenkuin Frans ol' ylioppilas, Hän ol' jo neljäkymmen-vuotias.

Kuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan Ja ompelemaan, niinkuin tarvitahan, Ken kerran aikoo tulla rouvaksi, Seitsemänneljättä tul' ijäksi.

Ja kuin he tahtoi nuorra notkutella. Kuin muutkin leikkiä ja lauleskella, Niin harmaat hapset valui otsallen, Ne näkyivät jo kaukaa katsoen.

Frans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi, Pääs kirjuriks ja yltyi juomariksi; Mut Mimmi parka oli harmissaan Elonsa iltaan asti yksin vaan.

Niin heille kävi, kuten ootte nähneet, Kosk' ei he totelleet, ei työtä tehneet. Ja niin se käypi jokaiselle, ken Käy makaamahan nuorra ruusuillen.

Ei opi se, ken huvia vain muistaa: Häneltä vuodet hetken lailla luistaa; Ennenkuin huomaa ajan vierevän, On elon kello lyönyt seitsemän.

[Kuva: Adalminan helmi.]

ADALMINAN HELMI.

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse, että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman _Jumalata_ kaikesta sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett'ei sen vertaista ole ikinä nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. "Tiedä se," sanoi haltiatar, "niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää hänen päivä päivältä tuleman yhä _kauniimmaksi_, yhä _rikkaammaksi_ ja yhä _älykkäämmäksi_. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen saanut helmensä."