Chapter 8
"Sinä hourailet vaan, akkaseni", sanoi torppari. "Minä tahdon kertoa sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet, jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan." "Se minulle mieleenpä", sanoi akka. "Kuningasta ja kuningatarta ei saa nähdä joka päivä."
Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä, ett'ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.
Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa, sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko matkaan.
Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill'aikaa katselivat he ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.
"Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet", sanoi kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on tapa. "Minä en voi käsittää, miksi nyt yht'äkkiä tulin niin iloiseksi", sanoi hän.
"Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän suuruksen", sanoi kuningatar. "Niin on minunkin laitani. Minusta on, kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt."
"Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä", sanoi kuningas. "Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano itsellemme."
"Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas", sanoi kuningatar. "Näillä paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät lehdet puhkeavat puista keskellä talvea."
Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. "Kas tuolla seisoo kaksi sievää lasta", sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne reen luo."
Lapset tulivat. "Kuulkaa", sanoi kuningas, "minä pidän teistä, minä tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi."
"Ei, kiitoksia, herra kuningas", vastasivat Sylvesteri ja Sylvia. "Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa."
"Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat kanssanne?" kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin sanomattoman lämmin.
"Ei, kiitoksia, rouva kuningatar", sanoivat lapset uudestaan; "se ei käy laatuun, ne kasvavat metsässä."
"Mitä lasten päähän voi juolahtaa", sanoivat kuningas ja kuningatar ja nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut, ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää kotiin kaikkia rinkelinpalasia.
Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: "tiedätkö, miksi kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?" "En tiedä", sanoi ukko. -- "Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä. Muistatko, mitä minä sanoin eilen?" -- "Vaiti", sanoi ukko, "älä puhu sitä lapsille; on parempi, ett'eivät tiedä niin ihmeellisistä lahjoista."
Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut lauloivat talvikaudet, niin ett'ei heidän vertaisiansa koskaan oltu nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa nähdä.
Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par'aikaa hirveä talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat taasen erästä vanhaa laulua:
Hohoo, hohoo! Olemme jo vanhat ja harmajat, Mut myrskyt me kestämme ankarat, Syys-satehet Ja keväiset, Ja talven vilut, Ja kesän ilot, Ja lumisäät, Ja tuulispäät, Ja yöt ja sumut, Ja päivän humut; Hohoo, hohoo, Olemme jo vanhat ja harmajat Mut myrskyt me kestämme....
ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa. Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä voiton.
Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja, että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo ja Pilviparta hautansa kukkien alle.
Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi, koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa ja Pilvipartaa; -- tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.
SUOJELUSENKELI.
_Satu, kolme tapausta_.
Henkilöt: Kuningas Pakkanen. Prinsessa Lumikko. Marski Dagobert. Mylly Matti. Mylly Maija, hänen vaimonsa. Fride } Frode } heidän lapsensa. Lisa } Kaisa Muori. Mustalais Daara. Musta henki. Valkoinen enkeli. Neljä pikku enkeliä.
Ensimmäinen tapaus.
Mylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejä lattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaava lapsi käsivarrella.
Mustalais Daaran kehtolaulu.
Hys, hys, prinssi sä, Nuku, raukka, untas! Hys, hys, pyörivä Mylly valtakuntas. Ratas pyörii hulmuten, Onni katoo maallinen. Hys, hys, prinssi sä, Nuku, raukka, untas!
Hys, hys, prinssi sä, Miss' on kruunu sulta? Vaatteenas ei silkkiä, Poissa koru, kulta. Kierrä kivi verraton; Prinssi myllyrenki on. Hys, hys, prinssi sä, Missä kruunu sulta?
Niin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinä tulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olen vihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänen käskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaan häntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksi ihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimme ympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitä tänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla -- Jumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa -- kuoli samassa. Koko linna oli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattaren kuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lasten kammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakin korvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itse pitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle, etsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänen kruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminen kelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähden aion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä. _(Katsoo koriin.)_ Mitä ihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri ja vanha kuin minun pikku prinssini! No -- sepä nyt oivallista! Nyt minä otan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiin myllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpi myllärin poika. Mutta maltahan -- paras on panna merkki, että toiste tunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä... _(lapsi huutaa)._ Hiljaa, hiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin -- vasemmassa korvassa se on, pitää muistaa. _(Laskee lapsen koriin.)_ Hyvästi nyt, prinssi parka; Mylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vain kunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi, ja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässä maailmassa. _(Hiipii pois.)_
_(Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä, ja katselee tullessaan ovessa ympärilleen.)_
*Matti*. Huh -- mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta, niin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi, Mylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovat sinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilman kaloja. Joutavia -- täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja _(katselee oudostellen ympärilleen)_ olisipa vähän hauskaakin saada seuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen ja rakastan seuraa.
Mylly Matin laulu.
_Sävel_: "Mä olen Papageno, mä."
Mä olen Mylly Matti, mä Yöt päivät hyörin myllyssä, Mä jauhot, ryynit parhaiten Valmistan koko kylällen. Mun eukkon', Maija niminen, On oikein kelpo ihminen: Jos mylly joskus seisookin. Hän hyrrää sitä enemmin.
On puheenparreks päätynyt, Sit' usein olen miettinyt, Se jota kovin peijataan, Hän Mylly Matiks mainitaan. Se kunniaks on myllyllen; Mun tuntee lapskin pienoinen. Ken teist' ei Mylly Mattina Eläissään olis ollunna?
_(Heittää säkin lattialle.)_ Uh -- miten se hyppii. Miksikähän oli niin raskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemme jaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistä poika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähän nukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maata myllyssä ja oppia kunnon mylläriksi. _(Kumartuu katsomaan koriin.)_ Ahah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä. _(Ottaa lapsen.)_ Taivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minun nenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi. _(Toinen lapsi huutaa korissa.)_ Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri; ihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset. _(Lapsi itkee uudestaan.)_ Ei, kyllä tuo ääni tuli korista. _(Hän panee lapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.)_ Tässä vielä yksi! No kas, tämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se on tuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänä yönä? _(Ensimmäinen lapsi itkee korissa.)_ Mi-mitä nyt? Onko siellä niitä vieläkin. _(Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänellä ensin oli.)_ Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaa vertani? _(Toinen lapsi itkee korissa.)_ Mitä hullua? Onko siellä vielä yksi? Tämäpä jo on liikaa. _(Laskee pois ensimmäisen lapsen.)_ Maija, Maija -- täällä tulee poikia ihan satamalla! _(Kaisa Muori tulee.)_
*Kaisa Muori*. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksi sairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti, kuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.
*Matti*. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässä on ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!
*Kaisa*. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkö tiedä, mitä on tapahtunut?
*Matti*. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuota ruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin -- _yhden_ pojan, ymmärrätkö? -- ja palatessani löydän siitä poikia koko pataljoonan.
*Kaisa*. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa, vaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minä tulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikka pitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningas on saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.
*Matti*. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olen saanut korin täyden.
*Kaisa* _(tietävästi). _ Ei siinä vielä kylliksi ole...
*Matti*. Jo se minun mielestäni saisi riittää.
*Kaisa*. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeä kuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassa siunaavat, hän kuoli viime yönä. _(Itkeä nyyhkyttää.)_ Emme me koskaan enää saa sellaista kuningatarta.
*Matti*. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minä viimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoi minulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän _(nyyhkyttää)_, älä ole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin jos Jumalan enkelit itkisivät sinua. -- Ja toisen kerran hän sanoi minulle: kyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. -- Kiitoksia paljon, teidän armonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloin en tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht' aikaa.
*Kaisa* _(pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla)._ Ei siinä kyllä...
*Matti*. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitä lajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?
*Kaisa*. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja että kuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikein värisyttää sitä sanoessa...
*Matti*. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynyt kaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.
*Kaisa*. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuin hoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!
*Matti*. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht' äkkiä saisin puoli kymmentä maitosarvea?
*Kaisa* _(puhuen yhtä vauhtia)._ Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja aika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt vähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista noitaa lentävän ulos savupiipusta.
*Matti* _(miettivästi)._ Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta on yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt yksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä antaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin olkoon menneeksi.
*Kaisa* _(samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta)._ Viisitoista tai kuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että kuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta, että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan, hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...
*Matti* _(peljästyen)._ Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian ankaraa. Entä jos mies onkin syytön!
*Kaisa* _(samaa vauhtia)_ ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan, myrkytetään, räjäytetään ilmaan...
*Matti*. Älä, älä!...
*Kaisa* _(hengähtäen)._ Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin, sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. _(Menee lähemmäksi koria.)_ Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa tuossa korissa?
*Matti* _(säikähtäen asettuu korin eteen)._ Tässä korissako? Mitä nyt hulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!
*Kaisa* _(koettaa kurkistaa koriin)._ Mutta minä ihan olin kuulevinani lapsen itkevän.
*Matti*. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No, meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. _(Toinen lapsi itkee.)_
*Kaisa* _(mennen taas korin luo)._ Kuulehan -- nyt huusi se taas! Mitä sinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?
*Matti* _(työntää häntä pois)._ Kaksosia ... kolme tai neljä kappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minun mielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaan muu ehtii kertoa ne suuret uutiset.
*Kaisa*. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,
*Matti*. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydyn katsomassa, milloin lähden liikkeelle. _(Kiiruhtaa pois.)_
*Matti* _(yksin, pyyhkien hikeä otsastaan)._ Huh, -- eipä ole paljo henkeä jäljellä. Annas muistuttelen: -- hirtetään, silvotaan, hukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonka ne viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan, lävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!... Huh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitä on... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään ja hakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyy kertoa kaikki tyyni Maijalle. _(Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)_
_(Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi. Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia. Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)_
*Musta henki*.
Miks, estelet? Mull' eikö valta ois Tok' ottaa lapset kastamattomina?
*Valkea henki*.
On kirjoitettu: voi, ken pienoisista Pahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan Kuuluvat lapset.
*Musta*.
Jakakaamme: sulle Tuo toinen, mulle poika kuninkaan. Mä kostan, hänen äitinsä Gunilla Mua vahingoitti rukouksillansa. Kas, senvuoks lähetin sen häijyn akan Ryöväämään pojan isäns' huoneesta.
*Valkea*.
Jumala sallinut on, että prinssi Nyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä. Ja tulee kerran kansan auttajaks.
*Musta*.
Se ei käy päinsä, minä kiusaan hänet Pahuuteen, syntiin.
*Valkea*.
Sitä kyllä teet, Mut Herra Jumal' on sua vahvempi, Hän lähetti mun suojelemaan lasta.
*Musta*.
Sit' et voi.
*Valkea*.
Musta henki, tiedä se, Jumala antoi joka lapsellen Enkelin, joka näkymättömänä Alati hoitaa, suojelee ja turvaa Pienoista lasta, päivin sekä öin. Kuin laps on vaarassa ja kuin se lankee, Niin ottaa enkel' lapsen syliinsä, Ett' ei se loukkaudu. Milloin tulen Tai veden vaara uhkaa, puhaltaa se Taivaallisella hengellään pois liekit Ja kantaa pienokaisen yli virran. Kuin lapsi tekee syntiä, niin itkee Tää enkel' oikein sydämmellisesti, Ja kyynelensä vuotaa lapsen poveen, Herättää omantunnon nukkuvan. Se ään' on, jot' ei kuule kenkään muu, Vaan se tok' aina kuiskaa: armahainen, Sä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa Sä pelkää! Ällös tehkö syntiä! Se ään' on enkelin. Se onneton, Ken ei sit' ääntä kuule lapsuudessaan. Mut onnellinen se, ken elinkauden Viel' enkel'äänen saman huomaitsee.
*Musta*.
Sit' äänt' en ole kuullut. Kuitenkin Jos en ois se, mik' olen, tahtoisin Sinuna olla. Sano, ken sä oot? Et enkel'joukoss' ennen näkynyt.
*Valkea*.
Vait ollos. Äsken olin ihminen. Jumalan armo valkovaatteet antoi, Ja muut' en voi kuin rukoella vainen Puolesta kurjain olentoin maan päällä Ja alla maan -- ja sunkin puolestasi.
*Musta*.
En kauemmin mä siedä katsettas. Mä pakenen. Mut taistella mun täytyy Lapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi Meist' ottaa voiton. Jospa voitan mä, Niin tahraan sinun valkosiipes synnin Loalla. Mutta jos sä voiton saat, Rukoile minut valkeaks kuin sä.
_(Musta henki katoaa.)_
*Valkea*. _(ojentaa kätensä lapsen yli)._
Hän viritelköön synnin pauloja! Mä tahdon lapsi parkaa suojella!
_(Ensimmäisen tapauksen loppu.)_
Toinen tapaus.
Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä Mylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu.
(Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku veneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista. Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan takana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen kumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat näkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä läsnä.)
*Liisa* _(laulaa)._
_Sävel_: "Sua tervehdin, rauhasa lippu."
Mä puoloja vien ulos Hulliin Ja vaihdan ne sokuripulliin, Niit' annan mä lapselleni, Mi myllyssä makajavi.
*Fride* _(laulaa)._
Mä luotia, ruutia otan Nyt laivaan ja koht' alan sodan, Mä lyön sudet nälkähiset, Murjaanit ja turkkilaiset.
*Fride ja Liisa*.
Ja mylly se jauhaa ja jauhaa, Ja koski se pauhaa ja pauhaa, Ja hauskapa rannalla sen On leikkiä lapsosien.
*Fride*. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin saan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on tuossa myllyn seinää vasten.
*Friden enkeli*. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.
*Fride* _(itsekseen)._ Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan, koska isä on kieltänyt.
*Musta henki* _(kurkistaa)._ Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä kukaan sitä näe.
*Fride* _(itsekseen)._ Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain, eihän isä sitä tiedä.
_(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)_
*Fride* _(palaa kirves kädessä)._ Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva frekatti! _(Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.)_ Ei... tämä on pahoin tehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen pois ja pyydän isältä anteeksi.
_(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tulee iloiseksi.)_
_(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)_
*Frode*. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.
*Liisa*. Ammuitko sinä korpin?