Chapter 2

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin. Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti paljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha, hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. -- "Luuletko minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi päistikkaa järveen.

"Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi ahventen valtakunnasta.

"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan takaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän uida taisi.

"Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.

"En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."

"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta, juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen pyhähame sekä sukat ja kengät."

"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.

"Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan ei ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut."

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin veikeältä raitaisessa hameessaan.

"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen vaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"

"En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen mies."

"Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi lehtiä veneesen. "Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?"

"En minä ole teidän Liisanne!" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän kepin.

"Katsopas tuota!" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota. Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä. Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- "Kyllä me sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna", huusivat pojat.

"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies", kirkasi Valtteri, kepillänsä huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat, närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika, ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- "En tahdo olla tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!" huusi hän kaukaa itkusilmin. -- "Älä itke, rakas poikani", sanoi hänen äitinsä. "Tytöt voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta."

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri -- reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy hameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli, että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan, että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten. Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin; muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.

Valtteri toisen kerran pulassa.

Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä, sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä. Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä ruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi käsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään, niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja niin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi sanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa, mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta. Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka ei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki, toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut. Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa. Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri kopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken _Sokurimaahan_.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä. Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira. Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin. Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan... Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki; viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä kruunu jäätimanteista. "Tervetullut valtakuntaani", sanoi kuningas. "Nyt et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja sinä pääsette suureen arvoon."

"Kiitos kunniasta," vastasi Valtteri, "mutta vähä keittoruokaa ei olisi haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan."

"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää," sanoi lumiruhtinas, "ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja sokurina on survottua jäätä."

"Kiitoksia paljo," vastasi Valtteri, "ei minun taida olla nälkä."

"Sinä veitikka," sanoi kuningas närkästyneenä, "kyllä minä sinut opetan halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi äärettömässä valtakunnassamme!"

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä Pässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: "Jumalan kiitos, nyt hän tointuu."

"Mitä?" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. "Enkö ajanut Pässillä Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka tänne jouduin?"

"Rakas poikani," sanoi hänen isänsä, "nyt puhut unen-houreita. Etkö enää muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas? Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin paranet pian jälleen."

"Missä on pässi?" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä hänelle kerrottiin.

"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki", vastasi isä.

Valtteri kolmannen kerran pulassa,

johon hän joutui kiekkoa lyödessään.

Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä, ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.

Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen, muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt, pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto yht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia. Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli kelloseppä matkustanut?

Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.

Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka monesti oli se pyörähtänyt?

Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti, että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli temppu, jot' ei moni tee!

Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan, ett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä kummitus se lieneekään.

Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu, lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa. Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla; hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa, takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt, mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat söisivät kaikki hänen marjansa.

Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka, viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua. Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: "kiekko on kuollut!" eikä kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.

Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki, ett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa! komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin, nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää. Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.

Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat kristityt olleet hukassa.

"Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!" huusi yksi pakanoista. Mutta Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla, mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin, joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.

Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: "kuka lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?"

Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli esille, meni vaunujen luo ja sanoi: "minä se olinkin, joka kiekon viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!"

"Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?" sanoi maaherra. "Nouse nyt vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa."

Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin. Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra: "Viekää poika Villinensä koppiin!"

"Maaherra kulta," rukoili Valtteri, "älä lähetä minua koppiin! Siellä on rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini."

"Älä lähetä häntä koppiin", pyysi pikku Aino. "Minä annan hänelle kaikki anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut."

"No, koskas rukoilet hänen puolestansa", sanoi maaherra, "ja koska hän itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme, ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa."

Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin puutarhassa haudalle:

_TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE._

Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.

Valtteri neljännen kerran pulassa.

Joka on laiska, varokoon tukkaansa.

Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett'eivät rosvopäälliköt eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha'etan minä munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.

"Rakas Valtteri," sanoi hänen äitinsä, "ethän sinä toki rosvoksi rupea, joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy munkkejakaan."

"Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia", vastasi Valtteri. "Ne minä määrään edestäni lukemaan."

"Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä", sanoi isä. "Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä: Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata, mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!"

"Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken päivää!" väitti Valtteri.

"Sinun tahtosi!" sanoi isä. "Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se olkoon sanottu."