Chapter 3

Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa kuin lukeminen.

Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.

Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. -- "Nouse ylös ja pu'e päällesi, niin menemme yhdessä kouluun", sanoi hän.

Valtterilta pääsi itku.

"Ei ole itkun syytä", lohdutti äiti. "Kyllä sinä koulussa menestyt niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen."

Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.

"Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan", sanoi Valtterin äiti. "Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee isoksi, kiittää hän teitä siitä."

"No, no, ehk' eipä vitsaa tarvitakaan", sanoi Susanna muori. "Näkyypä pojalla olevan kylliksi pitkä tukka."

Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.

Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.

Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo. -- "Mitäs teet, poika?" kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi lasia vastaan.

"Vai oletko sinä sitä maata?" sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät, laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett'ei kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.

Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu vähintäkään.

Valtteri irvisteli suutuksissaan. -- "Minä tahdon kotia äidin ja isän tykö!" huusi hän. "Kokeeksihan vain olen täällä."

"No hyvä olikin, että sait kokea", sanoi Susanna muori. "Ole toisten tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!"

Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden! Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi. Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä luen kuin mies.

Valtteri viidennen kerran pulassa.

Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.

Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta kuin tukanhöyhennys.

Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.

Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt, ett'ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.

Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan hyvästä kodistansa.

Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin. Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin julmalta.

Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi kuin sinä!

Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului. Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan, valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.

Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän juustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi hän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa, oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän sukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.

Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut viheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin omatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja samassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi sitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään juustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen laulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.

Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää veitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista. Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja kattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto penkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä ja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut mitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.

Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä asia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy ihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän voittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös tarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei Valtteri-raukan tuumat ylettyneet.

Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön päähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi käsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu koko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta olisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli siinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein hallitsisi.

Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa vaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin pannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä kuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.

Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä. Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut muuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi hän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett'ei siitä ollut syötäväksi.

No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan Lama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä läksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta viitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti kuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova onni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois. Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. "Anna, ystäväni, minulle vähän maitoa", sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.

Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä, paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän pelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli itse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka oli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin turkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.

Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen majesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan, ett'eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään, kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika sinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä hankin itselleni "Perjantain", niin meitä on kaksi ja saamme yksin neuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan vuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset turkit korvillaan.

Sill'aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta, aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli pudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni paimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö, jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska kylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia olevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt'ei yhtä kovasti kuin paimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona, ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi korkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen piilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni ottamaan.

Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen vatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht'äkkiä havaitsivat hänen majansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja lapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu karkulainen, sanoivat miehet keskenään.

"Odotapas vähäsen!" sanoi yksi heistä. "Tuolla nurkassa on jotain karvaista; mitäs, jos se olisi karhu?"

"Nuijitaan se, ennenkuin se herää", sanoi toinen miehistä; "muuten puree se meitä."

Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan saareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli niin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen, ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt muuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka aikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus katosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt, kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot sanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt? Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta kuin: "hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin laiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!"

"Jopa nyt", sanoi yksi miehistä; "Valtterihan se on, jota koko päivän olemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi luo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!"

Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat ihastuivat niin, ett'eivät muistaneet vihastuakaan. "Paha poika, paljon huolta olet meille saattanut," sanoivat he, "mutta olkoon se rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla karpaloilla."

Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut koko Robinpojan saaren voileipään.

Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty. En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään. Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa, jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä kauniit kasvonsa pilviin. -- Siinä palaa valtakuntani! ajatteli Valtteri.

Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui, eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville vetäessään, salainen huokaus:

_Onnellinen Robinpoika_.

Valtteri kuudennen kerran pulassa.

Valtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.

Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla. Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska hiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä järvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti. Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet. Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret pystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri suksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni. Silloin Valtteri isotteli. -- "Koettakaapas muut!" sanoi hän. Kiitos vain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää mäkeä.

Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta yksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä hyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat kuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut vastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy kädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä kohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän aikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.

No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä toisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt löysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä. Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin syödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia päivälliseksi.

Missä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteri seurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpa tyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettuna hillon kanssa koko hyvältä.

Mutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuin jäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukan kuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin, jossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!

Aivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettui kuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksalta oksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne, mutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht' äkkiä lasketti orava toiseen puuhun ja katosi.

Lienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut, ajatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Mutta annanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata. Sepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kas tuossa harakka, jonka Valtteri ampui.

Olispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut. Mutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiin tultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niin saan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.

Hän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinään ja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, ja ampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin, jopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksi Kukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo! huusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; ei ollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikä harakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaiveli onnettoman kukkukiekoon kuolema.

Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomio julistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä. Leena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteri ei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen? Aluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinen tapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin se tuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansa ääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.

Olen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensä katselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovat lakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kyllä seljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita, kun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa! Miksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattui istumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkä poika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras on pysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsä tapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sitte täytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevat nietoksissa.

Valtteri seitsemännen kerran pulassa.

Miten rohkean Valtterin piti susia tappaman.

Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä oli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea. Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän usein: mitäpäs _yhdestä_ sudesta; vaikkapa heitä tulisi _neljä_ vastaan! Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja paiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin näyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että lammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut ampuisin, jos olisit susi!

Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta täytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas ja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat sanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa tapella!

Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän itsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen kanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä ottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli hakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään karviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko vihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän ei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun taskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon sulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi sitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän aikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei raaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.

Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle; iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli Valtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa, ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. "Se on tietty", vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin metsää kesti.

Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut susia lähitienoilla. -- "On mar," sanoi mylläri, "viime yönä repivät sudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä." -- "Vai niin", sanoi Valtteri; "olikohan niitä monta?" -- "Kukapa sen tietää", vastasi mylläri.

"Yhden tekevä", sanoi Valtteri; "kysyin vain tietääkseni, onko Joonas mukaani tarpeen. Kyllä minä _kolmesta_ murheen pidän, mutta jos niitä on useampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa."

"Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää", sanoi Joonas.

"Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani", sanoi Valtteri. "Kenties on niitä montakin." -- "Ei minulla nyt ole aikaa", sanoi Joonas, "ja varmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin hoidat."

"Se kyllä on tosi", sanoi Valtteri; "mutta katsopas Joonas, jos niitä on kolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi minun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett'ei niitä ole useampia kuin _kaksi_, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden kumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna muori ennen minua tukasta."

"Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi", sanoi Joonas. "Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia ja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin."