Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

LUKEMISIA LAPSILLE.

Kirjoitti Z. Topelius.

Tekijän luvalla suomennettu.

Kuvilla varustettu painos.

2:nen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1893.

Toisen osan sisällys:

Esipuhe kaikille hyville lapsille.................. siv. 1. Pojalle............................................ " 5. Tytölle............................................ " 9. Kallis kysymys..................................... " 12. Pikku Valtterin merkilliset vaiheet................ " 17. Luistelija......................................... " 60. Uuden vuoden yö.................................... " 65. Luonnon salaisuus.................................. " 68. Kun ruusuilla maataan.............................. " 75. Adalminan helmi.................................... " 81. Poika Raahesta..................................... " 92. Kevään satu........................................ " 99. Koivujen juurella.................................. " 101. Syyslaulu.......................................... " 103. Aallottaren jäljet................................. " 104. Satu Rutimosta ja Pilviparrasta.................... " 109. Suojelusenkeli..................................... " 119. Saul ja David...................................... " 153. Kirkkaalla jäällä.................................. " 156. Verna Roosa........................................ " 158. Valvaan kynä....................................... " 161. Sampo Lappalainen.................................. " 169. Joululaulu......................................... " 184. Satu seitsemästä sisaruksesta...................... " 186. Varpunen Joulu-aamuna.............................. " 189. Urholan linna...................................... " 191. Lintu sininen...................................... " 197.

ESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.

Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille, koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja ruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa, kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen lapsuutensa kehtolaulut.

Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas lapsille!

Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat minua?

Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.

Mitä ma laulan? kysyi lintu.

Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista, rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta. Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.

Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on? Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä, joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin Jumalan valituille!

Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa väkevä.

Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.

Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja oksat puhuvat?

Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen, sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni, että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin. Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on, että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin Vapahtajamme sanoo, "pahentaisi yhden näistä pienistä".

Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun valtakunnallesi.

Z. T.

POJALLE.

[Kuva] Oo reima, riemukas, Sä leikin kuningas. Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka! Oo suora, vapaa vaan, Ja, niinkuin kuusi, vankka, Jonk' kotikorpes sankka Luo pilviin nousemaan.

Ja silmin kirkkahin Sa katso ihmisiin, Kuin aurink' ilmi kulkee Ja mailmallen on julkee. Ja tosi ollos niin, Ett' Herra katsastella Hetkellä jokaisella Voi sielus syvyyksiin.

Äl' petä ystävää, Vaan uskolliseks' jää. Jos veljeskin sun jättää. Sä pysy järkkymättä! Oo hyvä, armeljas; Ilolla leipäs taita, Ja ällös olko saita Sä köyhää auttaissas.

Oo uljas! Voiton vie Se yksin, jonka tie Käy urhotyötä kohti, Ken vaaran kestää tohtii Ei oksall' omenaa Niin väiky ylähällä, Ett'et sä pyrkimällä Sitä vihdoin käsiis saa.

Kas kotkaa, riemuiten Mi lensi ylhäällen; Vaikk' ilmajärven selkää Se soutaa, ei se pelkää. Vaan hänkin alussaan Sun laillas oli hento, Ja nyt sen huima lento Ei mahdu maailmaan.

Vaan älä lentäissäs Pois vaihda sydäntäs. Oo kerskausta vailla Ja nöyrä koivun lailla, Mi kaunis paikallaan Nöyrästi aina muistaa, Ett' tuhansista puista Hän metsäss' yks' on vaan.

Isääsi tottele Ja kunnioita! Se Se käy niin sujuvasti, Kun teet sen iloisasti. Ja äitis rukoilus Sull' olkoon pyhä aivan; Palkitsee äidin vaivan Vain lapsen rakkaus.

Maan päällä oppi on Suur'valta verraton; Siis kuule opettajaas. Hän valon luo sun majaas. Noudappa neuvot vaan Sa harmajalta päältä; Puu suojaa myrskysäältä Myös taimet juurellaan.

Ja luota Jumalaan, Hänt' usko ainiaan. Kun elon tyrskyt pauhaa, Sä etsi Hältä rauhaa. Sit' ilman tyhjää työs On, riemus raukee aivan Ja usko, toivo taivaan, Hyveet ja oppi myös.

Ja isänmaatas sa Hartaasti rakasta, Vaikk' usein poljetulta Näyttääpi Suomi kulta. Sen kasva etehen, Sen elä aattehille, Ja henkes anna sille, Jos Herra sallii sen.

Siis ollos riemukas, Sä leikin kuningas, Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka. Kevääsi ihana Kesälles kukat luokoon, Syksylles heelmät tuokoon! Sen suokoon Jumala!

TYTÖLLE.

[Kuva] Sä kevään lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä kasva nyt, kuin koittaa Keväimen sätehet, Ja mehiläinen soittaa Ja hyppää hyttyset.

Sä kasva vapahana, Sirona, siteittä, Kuin koivu solakkana Kohoopi metsässä; Hän pitkän vartalonsa Taivasta kohden luo, Juo ilmaa janohonsa, Huvia meille suo.

Kas varpusta, sen kieli Vilussai visertää, Pahoittaa karvas mieli, Mut ilo viehättää. Nopeesti anteeks anna, Hitaasti vihastu, Murhetta muiden kanna, Ilosta ihastu.

Sä kehrää, kudo, soita Ja laula riemuisna, Ei työ sun ihanoita Kasvojas kalvenna. Sun ulkonainen suhtas Kuitenki halvemp' on, Mut sydän hyvä, puhdas Se kallein olkohon.

Se tiedä, ett'ei luonut Saa Luoja alhaiseks, Kuin hän on tulla suonut Sun sieväks tyttöseks. Sä lemmi isänmaata, Hyvyyttä, valoa, Sä näkyville saata Ylevää, jaloa.

Sä lemmi niinkuin päivä, Mi sumut haihduttaa, Kuin kevät ennättäivä, Mi kukat kasvattaa. Sä lemmi niinkuin kaste Aamulla ruohossa, Mi kuivuu päivää vasten, Mut auttaa kasvua.

Maailman korskeilua Sä karta ainiaan, Se vahingoittaa sua, Sä vartu parempaan Sä oikeasta väärä Tarkasti eroita. Sull' ylevä on määrä: Ijäinen kunnia.

Hyvyys on kaunistusta Parasta laadultaan, Äl' yhtään imarrusta Sä ota kuullaskaan. On tuoksu neilikalla Enemmän viehtävä, Ja ruusu kunnahalla On kauniimpi kuin sä.

Ja jospa saanut oisit Sä loiston auringon, Ja omistaa jos voisit Tuhanten suosion, Mut sydän jos vain sulla Ois kova, katkera, Sä kuinka voisit olla, Jumalan lapsena.

Sen tähden lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä pysy Luojan lasna Ja kasva, kukoista, Ja tuoksu autuasna Eloa ikuista.

KALLIS KYSYMYS.

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

_Rakastatko minua?_

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin. Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet, sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän muuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä; siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa: kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä ystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi, vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle: joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys! huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi päiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin, kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen. Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää, mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä, jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen mies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta. Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran, Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan, joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä rakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään samaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan, langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman. Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?

[Kuva Pikku Walterin merkilliset vaiheet.]

PIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.

Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.

Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan. Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on järvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja, väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet, mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa, Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla, heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki, kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia, heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille, nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan. Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn laidalla ja sanoi, suudellen häntä: "tänään on Heinäkuun 20 päivä. Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!"

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja sehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes syntymäpäivänsä.

Yks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä se ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se saikin, nimittäin Lunkentus.

"Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan," lupaili isä, "ja silloin saat koettaa, mihin Lunkentus kelpaa."

"Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä kammoon järveä", sanoi äiti huolestuneena.

"Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?" kysyi närkästyen Valtteri.

"Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen", sanoi isä. "Yksin et saa järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi."

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin teki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian etäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi havaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt omin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä seipäällä.