Part 9

Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata hattua.

Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:

-- Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne. Se on teidän mestariteoksenne.

Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain tämänaamuiset huolensa.

-- Todellako? Niinkö arvelette?

-- Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.

-- Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella; hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.

Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:

-- Minulla on hurja halu suudella teitä.

Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:

-- Siis, te rakastatte minua yhä?

Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:

-- Niin, rakastan teitä, kallis Any.

-- Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy. Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.

Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.

Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.

-- Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin. Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti kotona.

-- Minä lupaan sen teille.

Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:

-- Äiti.

Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi olivat saavuttaneet heidät.

-- Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.

Kreivitär vastasi:

-- Minä lähden myöskin, en jaksa enää.

He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.

Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät loistavilta, niin valkeita ne olivat.

Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva de Guilleroy häneltä hiljaa:

-- Siis, te tulette tänä iltana.

-- Niin, varmasti.

Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa päivän vaikutelmista.

Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä, ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli, ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään, olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki näkökannat hän tunsi.

Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan, sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.

Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.

Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.

Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa, niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.

Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.

Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi: "Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen, kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo, Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä, jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta, hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa lepäävän tekemistään ponnistuksista.

Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.

Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.

Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle; ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne, käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi. Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin, kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa näköisiä.

Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä, että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti", äidille.

Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä olet, Annette, vai äitisi?"

Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.

TOINEN OSA.

I.

Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.

Kello 11 j.p.p. "Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä. Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.

Teidän Any."

Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.

"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani. Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa. Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa, teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa, astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii, joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon tuskaa tällä hetkellä.

Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.

Olivier."

Heinäkuun 24 p., Roncièressä.

"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko, äiti, sen päivän jolloin... Muistatko, äiti, sen porsliininuken, jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä. Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin, eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa ja hänen ilmeitänsä.

Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella; ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki, niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha tekisi meidät hulluiksi.

Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat. Oi, kuinka kauheata!

Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua, ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti teitä nyt juuri.

Anne."

Parisissa, heinäkuun 25 p.

Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä, ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa. Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä läheisyydessäni.

On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa, joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos. Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni. Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun. Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin. Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta. Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni. "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.

Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne, kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle jonkinmoisen halun nähdä teitä.

Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen, että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun minulla ei enää ole teitä.

Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua

Olivier."

Roncièressä, heinäkuun 30 p.

"Ystäväni.

Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä, polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi, suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos silmien kautta.

Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua. Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan, surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.

Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä

Ani."

Parisi, elokuun 4 p.