Part 8

Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein hänen jalkojensa luona.

Kreivitär sanoi taiteilijalle:

-- Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.

-- Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen suuhunsa.

-- Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.

Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan, joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi, aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt yksinäisyyden.

Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen, johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin. Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.

Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: -- herra de Musadieu.

Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.

Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi, katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."

Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta olisi kymmenen.

-- On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.

Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut liikuttamatta ilmaa ohimennessään.

Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär:

-- No, teidän skandaalijuttunne?

Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman pöytäkirjan.

Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen sylissään keskeytynyttä työtä.

Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä, suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.

Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta. Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti sanojansa, pyysi anteeksi.

-- Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken herttuatar de Mortemainen luona.

Bertin kysyi:

-- Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.

-- Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:

-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!

Syntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. Sitten Olivier jatkoi tyynellä äänellä:

-- Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.

Hän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran tästä seikkailusta.

Musadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen käyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään vierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi kaupungista päivällisiltä, ilmestyi.

Bertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa päästä vapautumaan aviomiehestä.

-- Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota huhutaan tänä iltana?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?

-- Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa keskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin kalliisti.

Silloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen näköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin ja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle vasten kasvoja.

Ja kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli toistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta alentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan Kerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!

Yhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää, epäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki neljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki kuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä rakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan tee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä on huonompi kuin ydin.

Bertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de Guilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun hänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja kreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa rauhaa ja sydämellisyyttä.

Kaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin kantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä teekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.

Kreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja huolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin Musadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset, jotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja englantilaisia sokerileivoksia.

Kreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä marjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten varovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.

Bertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta, ja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä, joka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja, toisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli lakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista yöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti saada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka kykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja salongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta, että on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä käyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä kylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat auki.

Musadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja kysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä tiehensä.

Bertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat miehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären seuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän eteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun Musadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva de Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja odotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen palvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi seisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.

Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle mitä luontevimmin:

-- Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä keskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.

Ja he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.

Heti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:

-- Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!

-- Ja minkätähden?

-- Hän riisti minulta hiukan teistä.

-- Oh, eipä juuri paljonkaan.

-- Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.

-- Oletteko mustasukkainen?

-- Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin henkilöä kiusallisena.

Taiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan lähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta sanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti hänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja laski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti lempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.

-- Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.

Hän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa aviomiestä ja jatkoi:

-- Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.

Kreivitär kuiskasi:

-- Ystävä parkani -- täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.

Taiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli häntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä niin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja Musadieu.

Rouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansa Olivierin pään päällä:

-- Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat hiuksenne ovat hävinneet.

-- Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.

Kreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.

-- Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.

-- Niin kyllä, se on totta.

Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.

Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa lempensä heijastuksen.

-- Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän teidän luonanne.

Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.

Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan rakkauden halun.

Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä, jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja häviäisi.

Kreivitär vastasi:

-- Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein joka päivä.

Taiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista jossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet neljä tahi viisi kertaa.

Kreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea toteuttaa hänen tyttärensä palattua.

Hän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee Roncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten jälkeen seuraavana lauantaina.

-- Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?

-- Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello 3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä päivällistä perjantaina herttuattaren luona.

-- Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi, ystäväni.

Bertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut sanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen aivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä täyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan päässeet ilmoille.

Hän toisti "hyvästi" ja tarttui kreivittären käsiin.

-- Hyvästi ystäväni!

-- Rakastan teitä.

Kreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle yhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.

Väräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:

-- Hyvästi.

Ja hän läksi.

IV.

Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun näennäisessä vernissauksessa.

Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta, se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka, niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo, joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia, päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin, nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.

Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden, akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin riemukuoro.

Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.

Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.

Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys, siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa, mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku, kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen päivään asti.

Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.

Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän ovelle. Tämä kysyi:

-- Eikö kreivitär ole saapunut.

-- En ole nähnyt häntä.

-- Ja herra de Musadieu? -- En häntäkään.

-- Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä opastaakseen minua salissa.

-- Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?

-- En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme aamiaista.

Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän sanoi:

-- Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.

He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien katseellaan Olivier Bertiniä.

Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:

-- Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu joka päivä, viikossa hän on muuttunut.

Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:

-- Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.

Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.

-- Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.

Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja oli innostunut, kysyi:

-- Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita -- Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä tauluja.

-- Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.

-- Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.

-- Te ette ole koskaan tyytyväinen.

-- Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.

-- Miksi?

-- En tiedä ollenkaan.

-- Menkäämme katsomaan.

Kun he saapuivat taulun eteen, -- kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä purossa -- ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:

-- Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt mitään sen parempaa.

Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä, että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.

Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:

-- Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin, näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän keskellään, onnellisena heidän kauttaan.

Äkkiä kysyi kreivitär.

-- Kuinka paljon kello on?

-- Puoli yksi.

-- Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät, jollemme tapaisi toisiamme salissa.

Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille, oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista, pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.

Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon kanssa valuu Parisin yli.

Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.

Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.

Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa, että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa, että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.

Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.

Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä, ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.

Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.

Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."

Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär sanoi, nojaten häneen:

-- Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.

-- Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:

-- Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan ajatuksissaan:

-- Niin, tietysti.