Part 7

He kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin läpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen yläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo soittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä tuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.

Orkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan nuottitelineeseen: aloitettiin.

Olivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan opiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden sävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen hermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman väräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten hurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät suljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina, hän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä aistillisten että henkisten silmiensä ohitse.

Orkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut silmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen joukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja hänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa, tunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää ilmaa.

Kolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän näyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan meren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa vuoteessa.

Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä näköpohjaan.

Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan uneen vaipuneina.

Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:

-- No, mitä nyt teemme?

-- Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua täällä.

-- Ja minä myöskin, lausui Landa.

Bertin nousi:

-- No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.

Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa loppuivat -- baccarapöydän ääressä --, ja sitä hän pelkäsi.

Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön, joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja työskennellä iltaan saakka.

Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.

Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan, johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista, jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa juomaan sampanjaa.

-- Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.

Herttuatar vastasi suopeana:

-- Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.

Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet kasvaisivat jalkoihin.

Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne, mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät yhdessä.

-- Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.

-- Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka. Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.

-- Miksei, tahdonpa niinkin.

He kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja suurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen helmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon puiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa suloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat nurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla istuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin varjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla poluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa, imettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä seuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet kuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat, joiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin sirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit, koristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat hienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.

On kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat naapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset kylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista lyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan näyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa rehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä, jota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken jalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana pensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy temppelin raunioita.

Toiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä pensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät. Vesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten. Patsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä haudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu nurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni puisto muistuttaa luonnonmetsää.

Se on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat tulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan niinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa esitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.

Olivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan tähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan oikeissa kehyksissään. "Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita varten," sanoi hän, "huonosti puetut ihmiset herättävät siellä kauhua." Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki kasvit ja tavalliset kävelijät.

Hän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan viehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.

-- Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.

Hän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen sinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.

Sitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle tuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen, teki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.

Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.

Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:

-- Sehän on suloista!

Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu, joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?

-- Sinä pidät noista pikku vekaroista?

-- Minä jumaloin niitä.

Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.

Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi vuokrattavina olevien joukosta.

He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.

Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton, yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan kirjassa alettua seikkailua.

Bertin pysähtyi hämmästyneenä.

-- On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat kulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä ilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän seurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.

Maalari sano Annettelle:

-- Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka pari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?

-- Ei suinkaan, päinvastoin!

-- Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.

-- Tuolla tuolillako?

-- Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi ja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut ja uneksinut aivan valveilla?

-- Kyllä kai.

-- Mitä olet haaveillut?

Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.

Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.

Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.

-- Istuutukaamme, sanoi hän.

He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.

Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä, unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt hänen muistinsa pohjasakkaa.

Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy, usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita; ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät muumiot mätänemästä.

Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään. Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä, pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.

Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20 vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä tunteista.

Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?

-- Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.

He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian kallista.

Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän kauniiseen, yleiseen puistoon.

Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.

Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:

-- Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän juuri ja juuri tunsi sen.

Bertin vastasi hymyillen:

-- Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.

Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta huulilta.

-- Puhu vielä, hän sanoi.

-- Mistä?

-- Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet. Piditkö sinä heistä?

Nannette alkoi jutella.

Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein, mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin, kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.

Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.

He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.

Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli niiden asukkaiden nimiä.

Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin korvillaan.

Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.

-- Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.

He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.

Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.

Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen. "Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."

Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit, jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä, niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan toimimaan.

Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".

Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää. Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.

Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.

Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt, katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa. Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.

Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan, ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä, määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.

Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään, hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä, jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.

Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa, säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut, hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut uudestaan rakastaa.

Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä, koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa menneen muisto herättää kaihoa.

Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset, ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.

Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.

Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" -- palvelija vastasi: -- "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen. Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin," ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun valossa.

Kreivitär huudahti:

-- Kuinka tekö! Mikä onni!

-- Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi ja siksi tulin.

-- Kuinka kauniisti tehty!

-- Odotatteko jotakuta?

-- Ei... ehkä... Eihän voi tietää...

Bertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata villakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.

Bertin kysyi:

-- Mitä nuo ovat?

-- Vuodepeitteitä.

-- Köyhienkö?

-- Niin, tietysti.

-- Nehän ovat hyvin rumia.

-- Ne ovat hyvin lämpimiä.

-- Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig XV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei köyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä rakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.

-- Hyvä Jumala niitä miehiä -- sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään -- mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä peitteitä.

-- Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.

Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan, jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:

-- Niin todellakin, se on ruma.

Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä, jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina, saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten, jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että ajatus siihen kiintyy.

Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua, jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.