Part 6

Yhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen, pyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä nähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi käytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin olisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä aukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota hankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun maksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen vihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään, ne, joita kutsutaan "hermostuneiksi". Ikkunoiden välissä seisoi kreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro huonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana tuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia kirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja sydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen, ettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet olleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du mal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.

Kirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka lasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa vasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja hopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien vuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin kasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi huolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.

Ovi avautui hänen takanaan.

-- Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.

-- Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?

-- Erittäin hyvin, ja te?

-- Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.

-- En, se on totta, se saattaa minut hämille.

-- Mitä joutavia!

-- Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.

-- Miksi niin?

-- Koska... Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!...

Maalari alkoi nauraa.

-- Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.

Annette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä ensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:

-- Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta alas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de Boulogneen.

-- Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?

-- Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.

-- Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.

-- Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?

-- Mene, lapseni.

Kun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina lähtemään. Hän ojensi kätensä.

-- Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.

-- En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.

Se tapa jolla kreivitär lausui, "Olivier", ilmaisi kaikki hänen moitteensa ja koko hänen rakkautensa.

-- Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä korostuksen liikuttamana.

Kun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty, alkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:

-- Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten teemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä Annettelle.

Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.

Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.

Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.

Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:

-- Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.

Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa, tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä. Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.

Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.

Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.

Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:

-- Oi, todellakin, mikä ihana päivä!

Kun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat kiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat Champs-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti keskellä ajoneuvotulvaa.

Nuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin, ja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet silmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan tervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: "Kuka se on." Bertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka Lochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.

Nyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien rätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin edessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa jonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut, juhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa ohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat Victoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän vyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien seurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden, nuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti ajoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.

-- Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.

-- En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär vaihtoivat hymyilyn.

Lehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat satakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli ruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta ajoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita sanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan liukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar, joka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien kumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja muistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun ne kulkivat hänen ohitsensa.

-- Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan kaunotar.

Kevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi välinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla suuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa ja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.

Hän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.

Kreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän kohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.

Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:

-- Minun mielestäni ei ole.

-- Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?

-- En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.

Herttuatar nauroi ihastuneena.

-- Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan pikemmin kreivitär Lochristia.

Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa, hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.

Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.

-- Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.

-- Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä kauniiksi kuin hän.

-- Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain lakastuneita.

Bertin huudahti:

-- Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin, silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.

Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa viimeisellä aikakaudella.

Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:

-- Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.

Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa, luonteensa ja ilmeensä.

Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet, nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli häntä varten.

Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna, kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän sanoi äkkiä:

-- Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä ajoneuvoja.

Bertin vastasi:

-- No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella, veljeydellä?

Annette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, "se kuuluu toisille" ja jatkoi:

-- Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.

-- Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että purjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston vapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä löydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.

Ja Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de Boulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen, tämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään, etunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja huonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa kaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.

-- Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.

-- Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.

-- Te ratsastatte aamuisin?

-- Kyllä kai, neitiseni.

-- Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?

-- Niin käyn.

-- Siis, milloin te teette työtä?

-- Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut erikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden naisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä hiukan kaikkialla.

Annette mutisi nauramatta:

-- Jalan ja ratsain?

Taiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän näytti sanovan: "Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee vielä hyvä."

Kylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven unesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo siro, viluinen, hienon maailman metsä.

Muutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet ja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella liikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä pudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä viertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka lähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.

Palattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti helähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista valoansa.

-- Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki tavat hän tunsi.

-- En, menen klubiin.

-- Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.

-- Se sopii hyvin, kaunis kiitos.

-- Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?

-- Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.

Tämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat kastaneet "realistiseksi Watteauksi" ja jota hänen halventajansa kutsuivat "hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi," piti usein joko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille, joiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille tunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan asunnossa.

-- Ylihuomenna?

-- Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.

-- Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista minua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä enää ole nuori.

Kreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin omanaan, jatkoi:

-- Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa, herttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?

-- Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista, ja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan valmistettuina.

-- Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.

Bertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten nopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan päällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut seisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi leveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu lyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä reippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä floretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja voimakkaita huutoja: -- sattunut -- minun vuoroni -- ohi -- minun vuoroni -- sattunut -- teidän vuoronne.

Miekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen palttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti sidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana, toinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas teki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät eteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla varustettujen marionettien tavoin.

Toiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina, hikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa; toiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla ja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä Taillade Rocdianea vastaan.

Bertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.

-- Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.

-- Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.

-- Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen että hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti saliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja heti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun tavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11 kertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin miekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.

Sitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan, muistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin ympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä hämmästyttääkseen porvareita.

-- Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.

-- Syön kyllä.

-- Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda, kello on neljännestä yli seitsemän.

Ruokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.

Siellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat että toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä mitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten kulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.

Kun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy, nelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:

-- Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.

Maalari vastasi:

-- Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen, harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:

-- Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.

Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä. He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi; he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven hermostuneet poikaveitikat.

Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa, mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan, joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.

Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.

-- Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja niiden, joilla on ikävä omassaan.

Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.

Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa. Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku Margueriteni...'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi: "Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."

Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun häneltä tiedusteltiin: -- Minä, minä tyydyn malleihin.

Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä markasta tunnilta.

Sikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä "harmahtavat", kuten heitä kutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden kasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien halujen järkyttäminä.

Rocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin yksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset ylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.

-- Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa mies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja ja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin kuin enkelin, rakastaakseen häntä.

Landa, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien vaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli nuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.

Mutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti, minkä arvoiset naiset ovat, mutisi:

-- Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:

-- He todistavat sen meille, rakkaani.

-- Nämä todistukset eivät ole luotettavia.

-- Ne riittävät minulle.

Rocdiane huudahti:

-- Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te, että pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta viettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat hänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa 30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä, turhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut. Kuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän, sydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta keikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä täällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä enemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä enemmän sitä uskoo.

He nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja kiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille. He alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui sirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa Folies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja kaukaisena viulujen viritys.

-- Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.

-- Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia ennenkuin lähdemme pois.

-- Niin, menkäämme sinne.