Part 5

Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!

-- Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan, Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?

-- Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä, niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.

-- Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?

-- Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta se on täyteläinen ja hienonnäköinen.

Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena tytärtään ja mutisi:

-- Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina, eivät vanhene.

Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava henkilö saanut liian nopeasti laihtua.

Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen, matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.

Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän hänen puoleensa ja virkkoi:

-- Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi. Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta kuin levätä.

Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli valmiina lähtemään liikkeelle.

Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.

Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.

Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia, puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset, joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet, mielipiteet ja halut.

Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä, että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina, jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.

-- He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä; syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta, sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan, eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat sen käsittämisen onnesta.

Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa seurapiiriä.

Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää, typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.

Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä, pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka jättämättä mitään mainitsematta.

Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta, lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka näennäisesti on huono.

Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.

Herttuattaren, -- jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää iloisuuttaan, -- rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän sanoi vihdoin:

-- No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan naurusta.

Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:

-- Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä, mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin, niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä, kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan. Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.

Musadieu pysähdytti hänet:

-- Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.

Bertin hymyili:

-- Minäkö? Pidän siitä.

-- No, mitenkä sitten on ymmärrettävä...?

-- Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.

-- Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.

Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.

Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea, hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen edessään olevia täysiä viinilaseja:

-- No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko laihtumaan.

Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:

-- Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.

Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.

-- Mitä mielettömyyttä, herttuatar?

-- Sitä, että hän tahtoo laihtua.

Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.

-- Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana vastustella häntä.

Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.

Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta. Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa, onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun pysähdyttiin sen eteen.

Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun etevämmyys.

-- Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva, jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.

Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.

Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan, oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut sen vinoon.

Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi hänelle:

-- Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja pyytämään teiltä kupin teetä.

Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen lausuneet.

Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori, tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.

Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä, että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman, hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy, joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.

Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.

Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän kohoaisi ensimäisten riviin.

Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten, että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.

Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat, suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo, totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.

Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet liittosopimuksen.

Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de Farandal.

Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan hienosti.

Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.

Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa, metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.

Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen, asianharrastajan katseen.

Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.

Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.

Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet, lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan, seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin nähden.

Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten iltaansa mutisten:

-- Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.

III.

"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään, ja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon ajattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää olla ilman teitä."

Maalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki uudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon ja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet sinne heidän suhteensa alusta alkaen.

He olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa, tapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli taiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui tunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina istunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin hän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä lemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai kohdata hänet jossakin salongissa.

Laadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan luonnollisilta herra de Guilleroysta.

Ainakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären luona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä säännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat toisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi heidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli kotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi tällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi ja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi niin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata hänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa muutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi, vaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut vaimentunut, uudelleen nähdä häntä.

Kodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä aterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän aikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun, kanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa ihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle ystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi itsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa häntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi vielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu kai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän oli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä aikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut ensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.

Kreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku. Kello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle tavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.

Taiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.

-- Minkälainen ilma, Jose?

-- Hyvin kaunis, herra.

-- Lämminkö?

-- On kyllä, herra.

-- Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.

Hän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa kuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui, jolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna, harmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti ilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.

Kun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli lähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja odotti.

Tapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien toiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo tuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla, kultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä, hyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa epäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia kultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia kuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä hopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku: pienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista, paperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu tulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa kokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia, rintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen, rubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka näyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.

Aika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli antanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja tarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän sen takaisin paikalleen.