Part 4

Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa, mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet, ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun tahdotaan kuolla.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut, hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta. Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen, jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis, kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata hänet ja pitää hänet.

Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki, mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.

Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.

Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa. Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.

Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä, jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja kaikki unelmansa.

Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.

Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla, missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä, järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan, kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.

Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen, jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi, turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli taiteilijaa.

Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää, ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.

Hän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija niin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään yhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon hän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa yhtaikaa tyydytettiin.

Kreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen makuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan, sellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan hän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia herkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien huomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär ponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla hienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen korviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.

Mutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun naimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä tyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään rakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää niitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla, niin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan kotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei voinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia varokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää eristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin menoa.

Eräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista, että hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja levätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.

Vuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären kiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin ne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä, niinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun poikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa, joka uhaten väikkyy yllämme.

Kreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti luonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan taiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin huomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa, tottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.

II.

Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.

Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.

Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden, kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut suojelija. Hänellä oli vilkas äly -- hän kykeni pikaisesti huomaamaan asiantilan -- sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.

Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä, mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia, kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin saakka.

Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä, toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.

Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo 18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja, koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä ja kunniansa vaaran alaisiksi.

Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas Vladimirin.

Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.

Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät yksin. --

-- Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te sotahuhuista?

Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä, ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti, vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna: "Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."

-- Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan saavuttamiseksi!

Palvelija ilmoitti: -- rouva herttuatar de Mortemain.

Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva nainen, joka astui sisään arvokkaasti.

Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: -- Mitenkä voitte, herttuatar?

Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti että myöskin äkkipikaisesti.

Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään, eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.

Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: -- Herra parooni ja rouva paroonitar de Corbelle.

He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento, hieno, tummaverinen.

Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema, josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä, kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana. Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito kunnioitettavuuden valtakirjan.

Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.

-- No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?

-- Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän tulee kohta.

Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen vastaan ja suojelukseensa.

Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi kerran tavanneet toisensa.

Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:

-- Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?

-- Ei, mikä se on?

-- Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja. Niitä on kaksi erittäin taitavaa.

-- Mahtava rouva mutisi halveksivasti:

-- En pidä noiden herrojen pilasta.

Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti -- koskaan oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi -- taiteilijoita ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus jostakin keksinnöstä.

Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana, koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.

Musadieu alkoi uudestaan:

-- Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie Lambourg'in murhaaja?

Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:

-- En ole kuullut, kertokaapas se minulle.

Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha, hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä, ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat, harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.

Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle, aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan vyötäröistä ja hymyili.

Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka, hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä pidettiin viehättävinä molempia.

Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:

-- Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa näköiset!

Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun, Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset, samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.

Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät erinäköisiksi. Maalari sanoi:

-- Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.

Kreivitär alkoi nauraa.

-- Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te" Antoinettelle.

Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva mahtipontisuus, virkkoi:

-- Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.

-- Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian uudestaan tuttavuutta.

Mutta Annette pyöritti päätä.

-- Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.

-- Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana ja harrastajana.

-- Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin, sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi, kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, älkää sanoko hänelle sitä.

-- Ja miksei?

-- On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.

Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren tytön läsnäolon.

-- Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä, sitten hän jatkoi:

-- Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.

Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan keskustelun.

-- Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä, joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne, Corbelle?

Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin nopeasti.

Rouva de Guilleroy kysyi:

-- Sanokaa miten te menettelitte.