Part 3

Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.

Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon, sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.

Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi, usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.

Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan ja sanoi hänelle:

-- Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.

Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään, ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana, tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi, kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä? Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina aukenemaan.

Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa, taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."

Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta, joka rukoillen pidätti häntä hameesta.

Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.

Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja, jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi ajatella sitä mitä oli tapahtunut.

Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata, oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja uskaltamatta sitä todeta.

Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa kauhistukseen.

Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.

Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään, siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt. Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää, ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka ei näyttänyt todenmukaiselta.

Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en ole enää juuri ollenkaan suruissani."

Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.

Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.

Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.

Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät heti sitä vastustamaan.

Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen? Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä kaikkialle?

Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?

Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?" miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän oli tullut osalliseksi.

Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.

Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä -- rohkeasti -- ja tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.

Kärsittyänsä -- sillä hän kai myös kärsi -- Bertin tyytyisi varmasti kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes samana, jona hän siihen saakka oli ollut.

Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.

Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.

Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.

-- Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.

-- Siitä tulee aika hyvä.

Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään, edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta lakiehdotuksesta.

Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti, vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle... ja minä en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen, niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu, olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan." Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki melkein joka päivä.

Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan; hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan sydämen.

Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.

Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla, joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle katsoessaan häntä kasvoihin.

Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis kaikkien yllätyksien varalta.

Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.

Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.

Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.

Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän oli syleillyt kreivitärtä.

Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen, jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.

Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä onnesta.

Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen; mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen johdosta.

Epäilemättä täytyi kirjoittaa... Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.

Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.

Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli, ettei kreivitär tulisikaan.

Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä, häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen jälkeen.

Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin, tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui odottamaan häntä.

Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:

-- Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.

Bertin sopersi:

-- Oi rouva, minä rukoilen teitä...

Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:

-- Nouskaa, te olette naurettava.

Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten:

-- Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä...

Silloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle tahtonsa ja järjesti tilanteen.

-- En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan rakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne palaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni ehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.

Taiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota hän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:

-- Tottelen, rouva.

Kreivitär vastasi:

-- Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva ei ole vielä kohtakaan valmis.

Bertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä vapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä halutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.

Hän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin yritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään, niin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että taiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka muuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui voimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta, hän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän oli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei? Hän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset. Hän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla, koettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä, sitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien keimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina valmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat katukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.

Sitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen, hän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja vastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään, ja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin, hän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut vastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen taiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.

Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan jotakin henkilöä.

Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.

Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan petollisen ja surullisen näköistä valoa.

Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi, kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut, jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.

Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle. Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen lopuksi? -- siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä, että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.

Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.

Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet, tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä ja murtuneella tavalla.

Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata, kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli heidän välillään.

Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet, kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta, jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä, joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana rakkaudesta.

Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin, selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi, voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki tapahtumat.

Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.

Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen tulevan lapsensa kanssa.

Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen, ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita minut toki väkirynnäköllä!"

Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan, taiteestaan, kuin veljelle.

Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti hänen teoksensa.

Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.

Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka rakastavat ensimäisen kerran.

Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.

Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.

Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.