Part 2

-- Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne, tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.

Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.

Anne de Guilleroy."

Bertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle, ja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana maanantaina.

Kreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi Malhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa talossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen läpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin taiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli verhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin värein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät rakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja valmistamilta.

Hän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin kevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan viereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään yhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille kätensä tuttavalliseen tapaan.

-- On siis totta -- virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä muotokuvani.

-- Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.

Hänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren, mutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen hymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa. Kreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.

Rouva de Guilleroy esitti: -- Mieheni.

Hän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat sisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.

Hän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät, alas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä kaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä, nähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.

Kreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi puhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja varmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi pelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon taiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.

Sovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että kreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän tahtoi kuitenkin mielellään tietää -- täyden surupuvun vuoksi, jota hänen vaimonsa käytti -- haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa, mutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa vaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja kultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan värin.

Kreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina päivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla täytetyn pöydän ääreen.

Olivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi. Ylhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei tuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi ja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi ja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa lyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan, hauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta, tummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja rakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua, tottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin, lystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa maailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä turhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia, esiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan heitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään ollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti höystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä tunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä oli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta niistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon rodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja hienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa kanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan teennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen pidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä johtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein ylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan kohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen itsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta kuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman kummastellen: "Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!" Tämä kummastus, joka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.

Maalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de Guilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle miehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.

Asetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun luonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin taiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.

Neljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä maalaamasta ja kysyi:

-- Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?

Kreivitär tuli hämilleen.

-- Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.

-- Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä nähnyt.

-- No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon juttelemisesta.

-- Oletteko iloinen?

-- Hyvin iloinen.

-- Jutelkaamme, rouva.

Bertin oli sanonut "jutelkaamme" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten ryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista aiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat toisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan henkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja mieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.

Seuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo vapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä ja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja taiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan kuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.

Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean viehättävästi.

Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä, välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti istunta-asentonsa.

Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:

-- Sehän on äiti, eikö olekin?

Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli häntä.

Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:

-- Äiti; minun on ikävä.

Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston leikkikaluja.

Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina harkitsevana -- varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin kilteiksi ja rakastettaviksi.

Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko elämänsä huolet.

Hän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin kaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja hän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan kertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen henkensä.

Hän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää ja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas. Kehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu häntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä tietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain salongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen esineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt tehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän vuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä yksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän lakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin toisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet, politikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat huvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä liian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan, virkojaan ja kunnianimiään.

Maalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä miehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai nauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli Bertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä mallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli kaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he niin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja maineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto, että tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli halukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut hänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta, mielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen, joka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki ilmituomaan.

Läheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden puristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa huoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä päivältä kasvavassa määrässä.

Sitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään harkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen viehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään edeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä tavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti miestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja hän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan, katseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota levittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen tarve.

Hän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät: "Olette minusta miellyttävän näköinen", ja hän antoi Bertinille tilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä kuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä herätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja tuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus synnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden päähänpistojen ja filosofian purkauksia -- aina eri päivien mukaan.

Rouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun tämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien kulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain muuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä kuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut tästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin haltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli löytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin jyvä.

Muotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli päässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen selville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne hehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.

Kumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa vavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia hipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, -- hänen kasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa kyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä itseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi, ja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän koko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut naisen suloa.

Kreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä leikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui itsekin siihen.

Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen, herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, -- tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.

Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."

Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä, juteltiin sensijaan sitä enemmän.

Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun lopussa.

Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään -- hämmästyen huomatessaan tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä tunsi itsessään.

Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.

Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä. Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä? Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi, mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä, on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja rouva de Guilleroy -- vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti -- ei näyttänyt hänestä olevan se nainen.

Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?

Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt, ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen halu.

Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.

Useita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen näppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua, ja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka, jonka se saavutti niin hitaasti.

Hänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja odotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän oli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle halulleen.

Vihdoin teki hän itselleen kysymyksen: "Voinko tulla hänen rakastajakseen?" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän mahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden selkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.

Kuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli: "Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen."

Seinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen hänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä sillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti. Rouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen minuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli mennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä, sitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa, senjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko häntä? Ei -- hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä tulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.

Hän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän jättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä tälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei hän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän tulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai kaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi? Silloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja silloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi, sillä hän kaipasi nähdä tätä.

Niin, -- oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta -- ja tämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako? Mutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa aisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei kreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.

Ulko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi huohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki pyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.

Rouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.

Bertin rohkaisi heti mielensä.

-- Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.

-- Enpä tosiaan, en voi tietää.

-- Kysyin, olinko rakastunut teihin.

-- Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!

Mutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: "Se on hauskaa, olen erittäin tyytyväinen." Hän jatkoi:

-- Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?

Bertin vastasi:

-- Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille olevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi tulemaisillani.

-- Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?

-- Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden tunteeni teidän saapuessanne.

Kreivitär istuutui.

-- Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja syötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.

Bertin alkoi nauraa.

-- Ja jos menetän unen ja ruokahalun?

-- Ilmoittakaa minulle.

-- Mitä te sitten teette?

-- Annan teidän parantua rauhassa.

-- Kiitoksia paljon.

Ja rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän. Samoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään henkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi Bertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:

-- Mitenkä voi rakkautenne tänään?

Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen, jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin hänen sydämensä kärsimyksiä.

Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita, jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa kuunnella.

Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa, tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän kulmakarvojaan sanoi:

-- Kas niin, työskennelkää.

Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti heidän molempien mieliä.