Part 10

"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni, ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti, en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä, taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet; minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.

Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.

Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani. Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille, polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu. Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen, ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta. Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan, jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka syön klubissa.

Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea, sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.

Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä, menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa huomenna.

Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla, se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain muruja, jotka eivät muodosta palaakaan -- te, te olette minulla, rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla, samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä, jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.

Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani kaukana teistä.

Olivier".

Roncières, elokuun 8 päivänä.

"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.

Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi, heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te, minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.

Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet, suudeltaviksi.

Anne."

Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin jos hän olisi odottanut itse vaimoa.

Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin noina 24 tuntina.

Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo ojennetuin käsin, huudahtaen:

-- Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!

Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.

Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä uudelleen.

-- Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.

-- Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti. Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.

-- Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?

-- En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä tulemaan tänne.

-- Mitä hän tekee kaiket päivät?

-- Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa, että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän ymmärrätte?

-- Ja Annette?

-- Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi vielä:

-- Onko hän kovasti surrut?

-- Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä kauan.

Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:

-- Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla hälinää ja nähdä liikettä.

-- Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on itsestään määrätty paikka.

Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä, koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset, sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka sitten hälvenee uudestaan ilmaan.

Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä, jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.

Guilleroy mutisi säteilevänä:

-- Olen mieluummin täällä kuin siellä.

-- Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin täällä.

-- Mitä joutavia!

-- Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.

-- Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.

Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa, syvän katumuksen äänellä:

-- Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.

Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä. Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä. Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.

Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:

-- Niin, teillä on ollut onni, teillä!

Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:

-- Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä sen sijaan kuin aviomies... tehän tiedätte... Ihastuneena sanoi Olivier:

-- Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te, ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?

-- Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.

-- No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö lähettää sähkösanoma?

-- Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta teillä olisi vaunut vastassa asemalla.

Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli kokonaan unhoittanut.

II.

Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin, olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti, jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien pilkkujen pilven.

-- Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.

Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän huoneen hiukan kosteaan ilmaan.

-- Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin siemauksin.

Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen, jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.

-- Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä olisi liian kuuma aukealla.

-- Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.

-- Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.

-- Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala, kuinka se on lystikäs!

Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi: "Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"

Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta, kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä, pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä seuratakseen.

Annette huusi ikkunasta:

-- Innokkaasti, Julio, innokkaasti.

Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat lukuisammiksi ja pitemmiksi.

Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä, joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen, ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun tanssia, Annetten sitä onnitellessa.

-- Hyvä, Julio, hyvä!

-- No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.

Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:

-- Kas! Sähkösanomantuoja.

Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti miehen tahdinmukaisin askelin.

-- Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono uutinen.

Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua, joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.

Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta, rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.

Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös kuollut.

Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät, nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."

-- No, äiti? kysyi Annette.

-- Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä tervehtimään.

-- Ai, mikä onni! Ja milloin?

-- Heti kohta.

-- Kello neljäkö?

-- Niin.

-- Oi, kuinka hauskaa!

Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli voinut aavistaa.

-- Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.

-- Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?

-- En, odotan teitä täällä.

-- Miksikä? -- Se on hänestä ikävää.

-- En tunne voivani oikein hyvin.

-- Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.

-- Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.

-- Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.

-- En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette saapuneet.

-- Kyllä, äiti.

Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.

Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä; sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli. Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon, jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa, jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.

Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen, oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti, että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.

Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan 18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen, täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon puhjenneen sulon rinnalla.