Part 11

Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään, vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.

Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?" hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."

Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:

-- Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin, jos hoitaisi itseänsä.

Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.

Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin, joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä, joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi, joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä, jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta, jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat parantumattomasti sairaat.

Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.

Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka, kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:

-- Rouva on unhoittanut juoda teensä.

Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:

-- Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.

Kun kreivitär lisäsi surullisesti:

-- Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:

-- Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa hyvin itkemistä.

Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.

Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi, saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:

-- Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin kalpea.

Kreivi vastasi:

-- Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.

Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä, sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.

Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä, joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen, virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että saisi hipiänsä terveyden takaisin.

Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.

Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.

Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret, jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.

Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan, hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja josta hän ei enää pääsisi irti.

Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut. Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja, jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden tietä jo Bertin oli saapunut.

Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki, kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.

Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären, joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin. Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena, täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.

He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.

Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:

-- Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!

Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten, ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi tämän korvaan: "rakastan sinua."

Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi, katseli häntä ja sanoi:

Noh, ja teidän surulliset kasvonne?

Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:

-- Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.

Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:

-- Voi, rakas ystävä! -- Keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:

-- Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?

-- Miksi? kysyi kreivitär.

Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:

-- Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen, seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo, se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!

Hän huusi:

-- Annette! Nané!

Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:

-- Täällä minä olen, täällä.

-- Tulehan tänne hiukan.

Hän riensi paikalle.

-- Kuule, asetuhan äitisi viereen.

Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää", sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.

Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin näytti säteilevän riemusta.

-- Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.

Hän oikaisi puhettaan:

-- Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä ehdottelen? -- Ette, eikö niin? -- No, minä ehdottelen päinvastoin, että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!

Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä, joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin karjaa kotiin.

Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:

-- Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.

-- Se ei kestä ikuisesti.

-- Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin hymyillen:

-- Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.

-- Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita. Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.

-- Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.

Taiteilija toisti:

-- Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä: hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista, siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys! Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös on vanhentunut.

Kreivitär vastasi hyvin varmana:

-- Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin 16-vuotias.

He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen, sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä, kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä hämärä kuin illankin hetki.

Palvelija astui sisään ilmoittaen:

-- Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.

Kreivitär kysyi:

-- Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?

-- Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.

-- Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.

Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen huvin.

Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle. Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.

-- Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui siihen.

-- Minä otan Julion.

-- Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä. Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui hypyiksi.

Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin, nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä kärsimättömyyttä.

Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi, ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa, määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi. Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita, joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.

Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se, pidättäen henkeään ja kumarassa.

-- Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä on hyvä. Se on jo lopussa.

Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:

-- Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan vaipunut nykyhetkeen.

Kreivitär kuiskasi:

-- Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!

-- Ah! tosiaanko!...

Kreivitär keskeytti hänet:

-- Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani, minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä, että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja, kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin minua, ymmärrättekö?

Taiteilija hymähti ystävällisesti:

-- Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta moittimiskohtauksen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki, kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.

Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:

-- Rakas, rakas, rakas, Any.

Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.

-- En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.

Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä, ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti, kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan, ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.

Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden hurmaamana.

-- Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä lamppujen valossa.

Annette huudahti:

-- Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.

Kreivitär vilkasi seinäkelloon:

-- Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.

He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin, jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.

Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:

-- Rouva on terveemmän näköinen tänään.

-- Luuletteko?

-- Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen näköiset.

Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin, että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen, kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.

Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi, ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen. Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi, ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."