Part 12

Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia, jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin, toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä, tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.

Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin, kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä. Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä, että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan liian epäedullinen.

-- Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan palvelijalta. Mies vastasi:

-- Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.

Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan... Peräkkäin maalarin kaikuva ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista, kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.

Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon vaalein ja surisevin parvin.

Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.

Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin, paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.

Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella, intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella, joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.

Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:

-- Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet tämän lyönnin.

Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni ulkopuolelle rajojen.

Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi takaisin heiluttaen häntäänsä.

Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:

-- Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja saavani hermokipuja.

-- Oi, tietysti, virkkoi tämä.

Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.

Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti, innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.

Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:

-- Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?

Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.

Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen, parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan hänet rakastavana nojaavan itseensä.

Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä sanoi hänelle:

-- Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!

Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.

Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette, -- luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli täynnä --, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat tavaroita.

Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan. Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen poskilleen. Hän rukoili -- ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka, aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet, runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.

Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.

Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin äitinsäkään.

Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.

Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät sekoittaen tuskansa.

Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin, loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.

Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset. Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja piiska eivät vielä ole voittaneet.

Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla, että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa koetukselle.

-- Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.

Annette epäröi, yllätettynä.

-- Rintaneulan, kuinka?

-- Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka: safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen smaragdilehden.

Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.

-- Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!

-- No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun olemme palanneet Parisiin.

Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:

-- Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?

Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.

-- Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan jalokivikauppiasta.

Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. -- Mutta minähän en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.

Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle, ja vetäen häntä lähelle itseänsä:

-- No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei estä sinua sitä katselemasta.

Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä, toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen, toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden eloon heränneen nuoruuden nähdessään.

Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä, liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät, sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti, ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan, muiston toivoon.

Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys, kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.

Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas alkoi kävellä.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.

Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi", keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen, kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän, "olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.

Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen, vietettiin ilta kolminkesken salongissa.

Kreivitär sanoi yhtäkkiä:

-- Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.

Olivier huudahti:

-- Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.

-- Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.

-- Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan muutamista päivistä.

-- Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia viikkoja?

-- Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki kaikille ihmisille.

Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:

-- Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää. Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen edistynyt.

Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin aavistus.

Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui tämä uusi synkkämielisyyden puuska.

Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa, joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan! Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."

Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.

Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan edessä. -- Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?

Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon, yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen sieluunsa uuden katkeruuden idun.

Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja huomasi hänet. Hän huudahti:

-- Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?

Tämä vastasi:

-- Niin, te myöskin, mikäli näen?

-- Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.

Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:

-- Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?

-- Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.

-- Hyvää yötä, siis, ystäväni.

-- Hyvää yötä kreivitär.

Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:

-- Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot huomiseksi.

Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.

Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan saakka.

Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana; hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden, jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan epäjärjestyksessä, niin raikkaina, -- kun hän pelasi tennistä. Hän käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa päivänvalossa.

Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten, kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan kärsimättömyyden vallassa.

Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka, kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.

Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:

-- Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?

Hän vastasi hiukan äreänä:

-- Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla, kaikilla kolmella.

III.

Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi, rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia, ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä? Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?