Part 18

Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua; ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.

Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa. Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.

Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa, tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.

Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust sanoi saatanalle:

Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella, höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.

Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia. Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.

Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas hänen mieleensä:

Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.

Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.

Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran, eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.

-- Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.

-- Mikä ihmeteltävä taiteilija.

Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa asennossa.

Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa, naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet, mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona, erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:

-- Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!

Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole, tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee kaikkia osia niin monena iltana.

-- Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska heillä on enemmän menestystä kuin teillä.

Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:

-- No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?

Annette vastasi vakuutetun näköisenä:

-- Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.

Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.

Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi, oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.

Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:

-- _Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni saattaakseni teitä_.

Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta hänelle vastaa:

-- _En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli äärettömästä mielihyvästä_.

Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien väliin tuota inhoittavaa laulajaa, -- joka näin kovasti kiihoitti tätä lasta, -- aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.

Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.

Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.

Kun Faust lauloi:

_Anna minun, anna minun katsella kasvojasi_, niin oli hänen suustaan lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi kaikki sydämet kuohumaan.

Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.

Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.

Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon, ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut tuo kurja, laulava teeskentelijä.

Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.

Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"

Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan; nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin, oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle, mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta, hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle, mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille, joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen, ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista, ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe, ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä. Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.

Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta, naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.

Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä, joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys, joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa, äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.

Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana, sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä, paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.

Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä, meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.

-- Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis, kävelkäämme hiukan.

-- Mielelläni.

He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä, joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.

Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta, jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata, kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä, että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.

Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan, niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot, jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.

Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:

-- Annette oli viehättävä tänä iltana.

-- Niin, oli kyllä, suloinen... Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:

-- Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.

Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k... kyllä... kyllä..." ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti tähän uuteen ajatukseen.

Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun mieliajatuksella, hän jatkoi:

-- Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa naimisiin mentyään.

Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa seurapiirissä.

Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky vielä teki hänet mustasukkaiseksi.

He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa kärsimystä.

Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena, vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.

Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen, kysyi Bertin: -- Astutteko sisään? -- En kiitos, on myöhäistä, menen nukkumaan.

-- No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.

-- En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.

Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.

-- Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen tahtonut jo kauan tarjota teille.

Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.

-- Seuraan teitä, sanoi hän.

He astuivat sisään.

Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.

-- Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.

-- Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana ennen maatamenoani.

Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja tuskallisen levottomuutensa vankilassa.

Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin kalpeana, että häntä pelotti.

-- Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.

-- Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.

-- Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.

-- En. Minkälainen ilma on?

-- Sataa vettä, herra.

-- Hyvä, se riittää.

Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän sanomalehdet, poistui palvelija.

Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään: "Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina ja nerokkaina taiteenuudistajina.

Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide..."

Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle, mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui, tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi. Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina; ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide."

Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus, tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä, hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja. Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.

Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta. Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:

-- Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi, että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini, joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.

Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.

Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti... niin suuresti... jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen! minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en ole enää mitään hänelle."

Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"

Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.

Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen äärimmäisille rajoille.