Part 19

Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan hän virkkoi Bertinille:

-- Oh, kuinka te olette onneton.

Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:

-- Niin, olen... Niin, olen... Niin olen...

Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen päivän, harmaan varjon verhoamina.

Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan kovasti liikuttamana:

-- Olivier parkani, kuinka te kärsitte!

Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.

-- Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin surullisesti:

-- Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt sen syntyvän ja kasvavan.

Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:

-- Ei se ole minun vikani, Any.

-- Tiedän sen hyvin... Minä en moiti teitä mistään.

Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.

Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki useita kertoja:

-- Ah! ystävä parka... ystävä parka... ystävä parka! Sitten hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen omani niin eläväksi.

Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut, hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea onnettomuus:

-- Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.

Taiteilija tunnusti vielä kerran:

-- Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:

-- Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?

Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:

-- En, olin silloin liian nuori!

Kreivitär ällistyi.

-- Liian nuori. Miksi?

-- Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan epätoivoisesti.

Kreivitär kysyi:

-- Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista, mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.

-- On ja ei ole... Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo tuleen!

Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:

-- Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte epäilemättä.

Taiteilija pudisti päätään.

-- Oh, minä olen vallan hukassa!

-- Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun, jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.

Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.

-- Any, älkää hyljätkö minua!

-- Mitä voin minä tehdä, ystäväni!

-- Älkää jättäkö minua yksin.

-- Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.

-- Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.

-- Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.

-- Ja teidän.

-- Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.

-- Oh! Any!

-- Tahi ainakin hyvin vähän.

-- Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?

-- Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette saa jäädä tänne.

-- Minä rukoilen teiltä sitä.

-- Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on päivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.

-- Herttuatar ja hänkö?

-- Niin.

-- Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.

-- Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!

-- Minä lupaan olla rauhallinen.

-- Ei, se on mahdotonta.

-- Siis, minä menen pois.

-- Miksi teillä on niin kiire?

-- Tarvitsen liikuntoa.

-- Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää itsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.

Bertin oli noussut.

-- Hyvästi Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään. Tahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että olen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin teidän luonanne kello 1.15.

-- Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.

-- Se johtuu siitä, että rakastan teitä!

-- Minäkin rakastan teitä!

-- Oh, älkää puhuko enää siitä!

-- Hyvästi, Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!

-- Hyvästi.

Bertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen ohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat kuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän tarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen suunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken rakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin nopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän istuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön saakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi hänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: -- Minulla on hiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen sinne muutaman silmänräpäyksen perästä.

Iltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden hankkimishommissa.

Herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla perhepäivällisillä.

Oli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä oopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme äärettömän suurta kukkakimppua.

Rouva de Mortemain hämmästyi.

-- Hyvä Jumala, mitä se on?

Annette huudahti:

-- Kukahan ne on lähettänyt.

Äiti vastasi:

-- Olivier Bertin, epäilemättä.

Hänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli näyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki niin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän tunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän rakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että hänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.

Noissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin nimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä kreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.

Rouva de Mortemain kysyi:

-- Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin huonolta.

Ja rouva de Guilleroy virkkoi:

-- Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.

Hänen miehensä lisäsi:

-- Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee lujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet pikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin kuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.

Kreivitär huokasi:

-- Oh! Niin kai!

Farandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:

-- Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.

Jokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli epäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan suunniltaan.

-- Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää sellaisista törkeyksistä.

Guilleroy hämmästyi:

-- Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä lukenut. Millä sivulla?

Markiisi ilmoitti hänelle sen.

-- Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:

-- Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys maalaustaiteesta.

Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.

Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin salonkiin juomaan kahvia.

Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan; ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.

Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen kerran väräjävä soitto kaikui yössä.

Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän juoksi eteiseen.

Oven läpi hän kysyi:

-- Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:

-- Täällä olisi kirje.

-- Kirjekö? Keneltä?

-- Lääkäriltä.

-- Miltä lääkäriltä?

-- En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.

Enää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin vahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän ojensi kreivittärelle. Tämä luki: "Hyvin kiireellinen. Herra kreivi de Guilleroy --".

Käsiala oli tuntematon.

-- Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja odottakaa minua.

Hänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin kovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea kynttilän metallijalalla.

Kreivi nukkui eikä kuullut.

Silloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen äänen kysyvän:

-- Kuka siellä? Mitä kello?

Kreivitär vastasi:

-- Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje, jonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.

Kreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:

-- Odottakaa, nousen. Tulen.

Ja minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin hän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli herättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan ruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.

Kreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:

-- Mitähän se on? Minä en arvaa.

Kreivitär sanoi kuumeisena:

-- Mutta lukekaahan toki!

Kreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi hämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein silmin.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de Guilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä oli niin kovin järkytetty.

-- Oh! mikä suuri onnettomuus... Suuri onnettomuus... Bertin on joutunut vaunujen alle.

Kreivitär kirkasi:

-- Kuollutko!

-- Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.

Kreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja luki:

"Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän koittoa.

T:ri de Rivil".

Kreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin silmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen rohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä uljaimmiksi olennoiksi.

Kääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:

-- Pian, tahdon pukeutua.

Palvelija kysyi:

-- Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?

-- Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:

-- Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan huoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti ja sanoi tälle:

-- Teillähän on vaununne mukana?

-- Kyllä, rouva.

-- Se on hyvä, me käytämme sitä.

Sitten hän juoksi huoneeseensa.

Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset, soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen, ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana tuijottavia silmiään.

Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.

Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei putoaisi.

Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.

Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt, pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä kreiville.

Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:

-- No, tohtori?

-- Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin olin luullut ensi hetkellä.

Kreivitär huudahti:

-- Eihän hän vain kuole?

-- Ei. Ainakaan en usko sitä.

-- Vastaatteko te siitä.

-- En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä tavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.

-- Mitä te kutsutte vioittumiksi?

-- Repeämiä.

-- Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?

-- Minä otaksun.

-- Ja jos niitä olisi?

-- Ooh, silloin se olisi vakavaa.

-- Ja hän voisi kuollakin?

-- Niin.

-- Hyvin nopeasti?

-- Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa sekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän on parantunut parissa viikossa.

Kreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää kaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:

-- Mikä repeämä voisi olla?

-- Maksarepeämä esimerkiksi.

-- Olisiko se hyvin vaarallinen?

-- Kyllä... mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin muu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää, sillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.

Mitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla pieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä, hahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä kalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka näkivät hänen tulevan.

Koko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen päättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät sisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä mies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi aaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: "Oh, hyvä Jumala," ja alkoi kulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.

Bertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen aiheuttama irvistys oli peloittava.

Kreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä hiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja sopersi:

-- Oh! ystävä parkani!

-- Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.

Kreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta. Taiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan pisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin kasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin painuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.

Sairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:

-- Niin, minä olen somassa tilassa nyt.

Kreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:

-- Kuinka tämä tapahtui?

Bertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa vavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.

-- Minä en katsellut ympärilleni... minä ajattelin muuta. Jotakin vallan muuta. Oh! niin... ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja kulki vatsani yli...

Kuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi yhä jatkuvan kauhun vallassa:

-- Vuosiko teistä paljon verta?

-- Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.

Kreivitär kysyi:

-- Missä se tapahtui?

Bertin vastasi aivan hiljaa:

-- Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.

Lääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi seisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:

-- Oh, ystävä parkani... ystävä parkani... mikä kauhea onnettomuus!

Ja hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon Olivierista.

Kreivitär jatkoi:

-- Mutta missä se tapahtui?

Lääkäri vastasi:

-- Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä siitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein ulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin, vakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon hänet oli viety kello 9 illalla.

Sitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:

-- Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?

Bertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:

-- En tiedä?

-- Mutta mihin te menitte?

-- En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.

Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.

Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden ajoneuvojen alle.

Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt oli:

-- Älkää itkekö, se raatelee minua.

Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä, paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.

He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen yli-inhimillistä tunnetta.

Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se, mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.

He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä Olivieriin.

Hänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli kysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi kreivitär lääkärille:

-- Oletteko tuonut vartijan?

-- En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi paremmin valvoa tilannetta.

-- Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen. Voitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette jää tänne aamuun saakka.

-- Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo neljästä saakka.

-- Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.

-- Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin koettaa.

-- Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.

-- Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka väkisin.

-- Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.

-- Minäkö... lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä, joka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen kaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti, niin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen välttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas ja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli heidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin voi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä velvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan ystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin järjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä päätöksestä.

-- Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja päätettiin seurata sitä.

Kreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä, haluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt, ettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän kuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään, olla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin kamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin ja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut ensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten käsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn, kaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen miehelleen:

-- Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.

-- Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa teidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.

Ennen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.

Guilleroy epäili vielä. Hän sanoi:

-- Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?

-- En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de Guilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin vähän, kuin mahdollista.

Kreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:

-- Siis ei saa puhua hänelle?

-- Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään. Hän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään tavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes ajatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva! Saan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.

Hän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:

-- Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen takaisin ja te voitte palata kotiin.

Heidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten vaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.

Palvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen määräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:

-- Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen jotakin.

He läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.

Hän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat kätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille puolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin lähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen: