Part 17

Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään, kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja lakaistuiksi.

Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.

Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7 tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista tunniksi tai pariksi.

-- Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi ateljeehensa.

Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.

Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin, siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.

Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu kuultu Parisissa viiteen vuoteen.

Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla, toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen täytyisi kutsua myöskin markiisi!

Hän epäröi ja harkitsi kauan.

Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia, vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua, eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä, näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin, suuttumuksen valtaan?

-- Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.

Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän riensi Guilleroylle.

Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:

-- Kuinka kaunista, että palasitte tänään.

Bertin sopersi:

-- Tuon teille jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä varten.

-- Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?

-- Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.

-- Vakuutan teille, etten voi.

-- Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu ehkä koskaan enää.

-- Kenenkä kanssa hän menisi?

-- Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin aikomus tarjota paikka markiisille.

Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu suudella häntä kohosi hänen huulilleen.

Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:

-- Markiisilleko?

-- Niin kyllä.

Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.

Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:

-- Oletteko jo määränneet hääajan?

-- Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän muistatte.

-- Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?

-- Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut sitä teille aikaisemmin.

Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.

-- Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:

-- Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".

Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.

-- Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän, mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla kuin myöhempään.

Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.

Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus jännittyneenä.

Annette kysyi:

-- Mitä te tuotte minulle?

Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.

Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei hän koskaan parantuisi tästä taudista.

Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:

-- Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.

-- Kyllä, äiti, menen heti.

Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.

Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:

-- Lähtevätkö he matkoille?

-- Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:

-- Sitä parempi!

-- Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.

Hän sopersi:

-- Minä toivon sitä kernaasti.

-- Sillävälin älkää laiminlyökö minua.

-- En, ystävättäreni.

Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan hiukan toivoa.

Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.

Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias, taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa, joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista, samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi. Oli jo kaukana tuo aika -- joka oikeastaan oli niin läheinen -- Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka rumensivat ja piinasivat häntä.

Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.

Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!

Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa tuskien jatkuessa?

Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka, joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.

Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista, ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi, se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa! Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi. Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa. Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus, joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin, joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi, kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.

Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan, hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti, jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot, kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt. Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin, väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.

Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt, ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.

Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni kappaleiksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen, antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.

Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.

Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää, se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.

Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut. Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista ja elämää.

Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin, pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä saakka ihmisten sydän ja hymyily.

Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja lohdutusta.

Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään, nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä, viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla! Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!

Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle vaivojaan.

Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten taas haihtuvan.

VI.

Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja "Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa väikkyi merkkitapauksen tunnelma.

Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi" kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin näyttämökoristeita.

Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita päitä.

Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita, kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.

Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia, puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.

Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.

Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi, markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit, joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.

Esitettäisiin "Faust".

Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette, puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja odotuksesta.

Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.

Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.

Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa, aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.

Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin siellä mietiskelemässä.

Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa, mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä. Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia kasvoja, -- maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, -- kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä, mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen Bertin.

Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.

Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko Montrosén ääni muuttunut." -- Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin, ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.

Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.

Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä, sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!

Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista, harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen rakkautensa kanssa.