Part 16
Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi, lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan. Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista, matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.
Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin asettuneena taloon sulhasena!
Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.
Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän yhtäkkiä pääsi selville.
Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:
-- Oh, Oh. On aika lähteä.
Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:
-- Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?
Olivier vastasi kuivasti:
-- En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.
Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:
-- Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.
-- En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman minuakin.
Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.
-- Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että minä en voi olla ilman teitä.
Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.
-- Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.
Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:
-- Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.
Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän virkkoi:
-- Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.
-- Miksi sitten?
-- Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä sinuttelemista minun suustani.
-- Kreivitär kiirehti sanomaan:
-- Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.
Kreivi huusi:
-- No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.
Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat, joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.
He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven gobeliiniverhojen taa.
-- Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.
Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:
-- En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:
-- Oi, miksi?
-- Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi teiltä, että tulin ilmoittamatta.
-- Olivier, mikä teidän on?
-- Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä huvitilaisuutta.
Kreivitär tarttui hänen käteensä.
-- Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään, jolloin olen yksin. Bertin virnisti.
-- Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen ajatus.
Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:
-- Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:
-- Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!
Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:
-- Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää, minä tahdon mieluummin... Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun elämäni on muuttunut.
Bertin kohautti olkapäitään:
-- Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee pyörälle!
Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin, taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.
-- Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää sen teidän suustanne!
Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.
-- Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että rakastatte häntä?
Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:
-- Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.
Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:
-- Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.
Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia, joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön sääli, ääretön tuska.
Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän toisti:
-- Any! Any! rakas, rakas Anyni!
Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:
-- Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte minuakin vielä hiukan.
Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!
-- Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!
Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:
-- Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin loppua.
Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:
-- Miksi se loppuisi?
-- Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä olin, silloin kun te tutustuitte minuun!
Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:
-- Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että erehdytte!
Kreivitär toisti:
-- Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!
-- Bertin hoki:
-- Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:
-- Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule olemaan hauskat.
-- Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.
Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.
Kello löi.
-- Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär, teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole rauhallisia!
Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.
-- Hyvästi ystäväni.
-- Hyvästi, ystävättäreni!
Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.
Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin, alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin, hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi kotiinsa miettimään.
Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen, joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen, vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut itsellensä tunnustaa.
Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.
Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin, sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia, ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen, kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan, rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä; koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen. Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja, ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.
Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman. Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää, hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta, sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle, niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!
Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi, niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne, koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa surunvoittoista tuoksua.
Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi, sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua. Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia, muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.
Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!
Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.
Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman, joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot. Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty katkomaan.
Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.
Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä nuoruuden unta.
Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa maahan!
Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi siitä kuolla!
Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!
Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan ja kärsimistään päivänkoittoon asti.
Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä niinkuin tuuliviirin.
Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti, toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.
Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset jäännökset.
Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen, talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa kevyiksi aalloiksi.
Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman sävy.
Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus, että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.
Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön, jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän, jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen, voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään, korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen tapaan koristetut fajanssit.
Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella äänellä.
Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja salaperäistä.
Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.
-- Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa jatkoi:
-- No, nyt on hyvä hikoilemisilma.
-- Niin, erinomainen.
-- Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota ruumiinrakennetta.
Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan halveksivaa hymyilyä.
Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.
He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen hiljaisella kohinalla.
Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson, pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi yhtäkkiä.
-- Kas, Farandal.
Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata mikään hämille.
Landa mutisi:
-- Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen Bertiniin:
-- Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?
-- Luulen niin, sanoi maalari.
Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä, tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä markiisin kimppuun.
Sitten hän nousi.
-- Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.
Arabialainen palvelija kulki ohi.
-- Ahmed, oletko vapaa?
-- Kyllä, herra Bertin.
Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta; tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.
Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin, uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä olikin halu tappaa hänet.
Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.
Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.