Part 15

Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan. Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi, ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti sattuisi.

Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.

Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä. Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä 20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:

"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.

Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään. Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.

Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään, niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin, että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa, erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.

Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne, vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta! Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi, saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet, mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.

Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."

Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina, suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun olisivat palanneet Parisiin.

Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan, hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa, mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.

Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko ketään kotona:

-- Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi voimakasta iloa.

-- Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että hänen kuultaisiin sinne menevän.

Annette ilmestyi melkein paikalla.

-- Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.

Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen viereensä virkkoi:

-- Arvaapas, miksi olen tullut?

Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.

-- Enpä tiedä.

-- Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.

-- Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?

-- Niin, jollei se käy liian pitkäksi.

-- Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te kohtelette minua kuin pikku tyttöä.

-- En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.

Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi, hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti. Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:

-- Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.

Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:

-- Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.

Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:

-- Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut tuota mielipidettä.

Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.

-- Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin jalokivikauppiaalle.

-- Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.

He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran kauppaan.

Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset, kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa ansaitseva esine.

Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi; hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.

Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.

Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:

-- Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?

-- Minäkö?

-- Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän muistoksi.

Kreivitär kieltäytyi.

Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman vaivaa, -- pääsi voitolle.

Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa, toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin, joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.

Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä, joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen, oivallinen nautinto naisen sydämelle.

Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.

Olivier nousi riemusta säteilevänä.

-- Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita toimitettavana; lähden siksi matkoihini.

Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.

He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen, jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen, imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä, se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi, hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli: "Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa ehdoton pakenemisen halu.

Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa, tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö? Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä, että tulisi rakastetuksi.

-- Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.

Annette kysyi levottomana:

-- Mikä sinun on, äiti?

-- Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.

V.

Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään verrata heitä?"

Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti, koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään, ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään. Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta huolimatta, rakastamansa miehen.

Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa, jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa, aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä markiisia kohtaan.

Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden, hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat toisiaan.

Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen, jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä häntä miellytti.

Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa, senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen selässä.

He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin käymään illalla.

Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään kupin teetä 10 ja 12 välillä.

Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui. Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus: "On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät toistemme vieressä."

Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä esineitä.

Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!

Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän taas toivoi vielä erehtyneensä.

Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä, puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen rakkauden.

Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12 vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa päivissä melkein vieraaksi!

Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä, voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.

Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman, mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien tapahtumien ja sattumien varaan.

Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun, niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.

Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he eivät tiedä.

Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.

Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä kotiin.