Part 14
Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.
Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän jatkoi:
-- Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva, minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää ystävyyttä.
Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla, tullessaan.
Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana, hän mutisi:
-- Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy. Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan, kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä rakastamatta.
-- Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän perusteella: hän rakastaa tytärtä.
Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:
-- No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin teitä minä rakastan katsellessani häntä.
-- Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.
-- Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.
-- Tahdotteko todistusta?
-- Kyllä.
-- Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.
-- Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne kuoleman jälkeen.
-- Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä: Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän luoksenne muka malliksi.
-- Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?
-- Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään? Tiedättekö sen?
Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:
-- Mutta... en tiedä oikein... olin väsynyt... ja sitten, ollakseni suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.
-- Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?
-- Aina.
-- Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.
Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:
-- Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi nähdä luonanne melkein joka päivä.
-- Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme muusta, haluatteko?
Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.
IV.
Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta, ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä? Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata. Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa. Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan, kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima, joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta. Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista, joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: -- rakastetaan vain yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä, oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva X... tahi herra Z... vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen, muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme, sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme. Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat viehättää meitä erikseen toisissa.
Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt, Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun levottomuutta.
Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja, jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.
Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi, näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan erästä pientä alottamaansa taulua: -- kadunkulmaus, jossa lauloi sokea, -- ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä, niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen, paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.
Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa -- mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien, ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.
Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria, joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana, kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi, koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.
Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis", sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos." Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.
-- Palaan maalta, sanoi hän.
Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta, ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan, höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin 4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."
Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt. Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä; mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan -- Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, -- meni kolme kertaa Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen kerran tiedusteli kreivittären vointia.
Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.
Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:
-- Kas, tekö se olette, ystäväni?
-- Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?
-- Kiitos, jotenkin hyvin.
Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:
-- Ja te?
Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:
-- Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut vähintäkään aihetta.
Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.
-- Niin, aivan totta, sanoi Bertin.
-- Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.
Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus, vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä taulunsa edessä.
Kreivitär sanoi tyttärelleen:
-- Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.
Taiteilija kysyi:
-- Mitä hän sitten teki?
-- Hän harjoitteli erästä fantasiaa.
Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen, ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin salongin pimeästä nurkasta.
Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja virkkoi:
-- Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme yksin täällä.
Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.
Olivier kysyi:
-- Kenen säveltämä se on?
Kreivitär vastasi:
-- Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.
Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa, sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana, silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti, ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.
Rouva de Guilleroy kuiskasi:
-- Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?
Bertin hymyili:
-- Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.
-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut; te tulette näkemään miten omituista se on!
Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja, joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.
Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta, joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä, aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen rauhoittumaton kutsu.
Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.
Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä janoissaan.
-- No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti heränneenä:
-- Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?
-- Ettekö te tiedä sitä?
-- En.
-- Kuinka, te ette tiedä sitä, te?
-- Ei, en totisesti tiedä.
-- Schubertin.
Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:
-- Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.
Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen yhtaikaa kahdesta huvista.
Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.
Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.
Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi antaa aihetta selityksiin.
Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve, sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin; toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän kaupungin suureen puistoon.
Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.
Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä mukainen.
Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti, kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.
Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:
-- Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt ajattelemaan tytärtään.