Part 7

Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa, valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen.

Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee. Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.

Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi. Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa mieli sieltä korvesta pois ennättää.

Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä ollut.

Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan. Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa. Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.

Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee. Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa huoneesta pois mennessään.

Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle luuli häpeästä vajoavansa.

Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia konjakkia kuuman veden sekaan hulautti.

Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa, että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.

Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa syödä hotkaiseisi, ahmatti.

Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt, siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin lähelleen laskenut.

Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.

Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut. Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.

Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta. Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti naurahtaa:

— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.

— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän muutakin puhunut?

Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:

— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?

— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.

— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.

— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.

Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:

— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää tuntea.

Ilja Huurinainen hätääntyi.

— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla vihjannut?

— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut. Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.

Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan, kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa, salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.

Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja sitten taas yrittää puhua Aliinalle:

— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.

— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan. Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin osattomaksi jäänyt.

Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan, suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.

— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja muutakin minulla tässä oisi, vieraita...

Mutta Aliina on jo noussut.

— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin, on pitkä matka minulla kulkeani.

Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.

— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa mytyssäsi.

— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.

Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata. Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.

Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.

Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:

— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden keittokupillisen.

Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:

— Ei minulla nälkä... en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.

Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä hukuttaa."

Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui. Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.

Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.

Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli, nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui, että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.

Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut. Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää, mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.

Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä oli häpeän tunto sydämessään.

Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.

XIII.

Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla. Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.

Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.

Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi. Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin häpeän.

Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:

— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.

Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja sopertaa:

— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?

— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa kivellä istunut.

Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas joutuu sanomaan.

— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo levähtäminen teki.

Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa, vielä vähemmän maahan polkea.

— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.

— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät riisua.

Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.

— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle vaipuu.

— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.

Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista. Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet, Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän puhelee:

— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.

Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten juoksijan ja nuohojan.

Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut, kun alkaa haastella:

— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin. Tapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi sinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut minun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut tavoittaisin.

Aliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi. Tietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja muustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan Yrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli metsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai Iikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää.

Mutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on saanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee. Siinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet, monesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt jalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut.

— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi irti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä kostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin, sieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä vettä toisin.

— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti.

— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen.

Niin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein kantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian pahasti koskisi.

Hyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää. Ja mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on koivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin, sen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä sieltä penkonee.

Ahnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan, vaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran silmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen sydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat laihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö mennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi siroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja hänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää on kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt. Niin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja parantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä terävämmin.

Kuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen pitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki tunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi.

Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut. Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut. Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä, kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:

— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi, niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.

Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.

Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli, salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne Aliinan eteen nähtäviksi levittää.

Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta, mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon oppia saanut ja muuta tietoa.

— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. — Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti varustaa.

Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.

Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.

Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa mielissään haastella:

— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan kasvattanee.

Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan ynissyt.

Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa, että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.

Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.

XIV.