Part 6

Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä. Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.

Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat. Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi, kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:

— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille päästään.

Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi, pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet, jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet. Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut. Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti oikein askeleensa sovittamaan.

Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui. Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan, mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan. Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.

Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus, tämä kaukainen matkan määrä.

Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät, heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä sisälle hartauteen kutsuvat.

Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin, piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat, kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi, min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle mennyt.

Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan, jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa keventyisi.

Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.

Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon pääsemästä.

Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä, hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa, valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:

— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?

Hymyilee hänelle lääkäri:

— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.

Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa. Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä. Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle. Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin parantuisivat.

Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät, ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.

Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja elämä.

Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää, salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.

Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.

Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.

No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.

— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.

Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät, miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.

Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee, pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää, kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä hetkinään.

Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien miehen mieltä kiusaamaan.

Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä vääryydet tulvahtivat.

Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu, että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten puiden vetämisessä.

Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:

— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä mitään huomanneet.

— Jospa lienen minä huomannut.

Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin. Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:

— Ethän tarkoittane...?

— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.

Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee, yrittää vielä naurahtaa:

— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.

— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.

— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.

— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut. Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin. Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?

Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa, masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja, ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:

— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.

Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden lähenevän ja kehno kielen kahlehti.

Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut. Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut tunnustuksen tehdyksi.

9 — Louhivaaran Patriarkka

Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta. Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:

— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut pelastit ja itsesi uhrasit?

— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria. Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun sinulle turmaa toivottelin.

Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa, niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:

— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä pitänet.

Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty. Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja masennettu.

XII.

Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä, ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.

Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri vaatemytty on hänellä kantamuksena.

Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut, horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin hävennyt oisi tätä taivallustaan.

Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua, vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä. Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.

Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin alaspäin.

Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän täältä hakisi.

Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.

Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.

Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella. Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.

Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.

Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.

Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi tullut näyttämään.

Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa kyyneltä itkeä.

Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa, oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet poloisen ennen kuolemaansa kironnut.

Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt. Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.

Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto lienee häntä eteenpäin ajanut.

Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli, sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä lienee kiire ollut!

Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:

— Vai Iljaa hän on hakemassa... taas yksi Iljan armaita!

— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!

Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin kahta vertaa raskaammalta tuntuu.

Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua hyvyyttä hänellä siellä on.

Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi, kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja niin kaikki mukaansa otti.

Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille paljastavan.

Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja kuului asuntoa pitävän.