Part 5

Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä pakoon.

Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.

On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä tavoin tuvassa tilaa toisille.

Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.

Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:

— Se on Asko Martikainen.

Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen, noin mustaksi hiiltyneenä?

Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt. Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet. Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt makasi kypsäksi paistuneena.

Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen, ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.

— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?

Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin, tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.

Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi sanoikseen sävähti:

— Missä on Asko Martikainen?

Hänelle näytetään Asko Martikainen.

Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot näki.

Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.

Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:

— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät minulta hyvän apulaisen.

Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä ihmisten ilmoille saattamaan.

— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.

Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:

— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun riistasi peijaisia?

— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.

— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen antimilleen peijaisia pidetä.

Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan toisen asian ja ääneen naurahtaa:

— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen peijaiset.

Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. Molemmille peijaiset kustansi!

Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:

— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.

Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.

Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:

— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.

Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin maanitteli.

Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa. Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:

— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.

Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.

X.

Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan, lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.

Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään. Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut, koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi, pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat kertovat Aunuksen rajasaloilla.

Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.

— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.

Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet, viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.

Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö, jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan. Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan, armoilla eläjä.

Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee, mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen. Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään, kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät, usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin näkemään ja kuulemaan.

Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.

Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta, oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui, kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön säikähdykselle.

Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat, niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee, että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.

Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta. Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut. Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.

Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä. Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä, lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut, mittakirjojaan tarkastellut.

Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee Ilja Huurinaisen sanovan:

— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.

Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja vetämään.

Toisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo alas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka telapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi kulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa kummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi kulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko hämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut, taas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja Huurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan istuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut, kuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan:

— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö?

— Ka tottapa pitänee tarkastaa.

Säikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän omiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus tapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän kuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä vetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista.

Kaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä. Aurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä niin tuores lemu tuoksahteli.

Kun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin siihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti. Siihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään oikoili lämmittävän päivän lekotuksessa.

— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät, virrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit muille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita, tokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut.

Väsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan päässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen edelleen haasteli:

— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja ihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö, sinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja virkistyisi.

Kuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään miettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen maailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt häntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko Ilja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan, toisten miehien naisia.

Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi. Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään tehdä.

Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee. Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi, jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi, aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat menneet.

Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.

Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut, hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat, voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei mitään enää kuulunut.

Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille kaivetuksi.

XI.

Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa. Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä, jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa, nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin kosketella.

Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan. Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot, kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää. Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.

Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.

Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa, mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu. Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan, oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne kauniiseen kevätilmaan.

Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.

Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.

Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu. Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi, että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä, että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt kaikki yhtenä matkalle lähteneet.