Part 8

Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä. Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.

Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät, mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.

Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.

Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella, sitten virkahtaa:

— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.

— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.

— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita raivaamaan, ojia kaivamaan.

— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.

Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.

— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.

Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella sopivampaa tilaisuutta.

Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.

Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.

Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.

Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:

— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.

Yrjö häntä ihmetellen katselee.

— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi tulisi?

— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi aikaa menisin... Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi... minä muuanne menisin vähäksi aikaa.

Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:

— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta kutsua.

-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.

Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:

— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää, kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.

Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan, poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.

— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan, alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut, niin en minä niitä muistele.

Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen entiselleen tulisi.

Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta näyttämään.

Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut lähtevän.

Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.

Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos olikin Johannes Yrjön lempipoika.

Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.

Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.

Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään, niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut siemenen itää.

Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena kuvailee:

— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää rakastava mies lämpenisi.

Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän ja kohisevan.

Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin jo ollut.

On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.

Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:

— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista. Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.

— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. — Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.

Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii:

— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!

He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi, osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski veitikka.

— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä tapahtua?

Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen ja sen kevyesti olalleen pakkasi.

Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät toimittamaan:

— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan jaksatko!

Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö epäilee:

— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.

Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.

— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!

Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain ponnistus.

-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.

Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.

XV.

On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista. Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut. Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee. Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon, siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.

Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?

No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä kattopäreitä paikalleen naputellee.

Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee. Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti sukkelaan jaloista pois raivata.

— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se on?

— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis tämä on, ei sen puolesta mitään hätää.

— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa se paikalleen.

— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs tätä ilman.

— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.

— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista miehistä.

— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka lippua laittamaan, on siinä järjestys!

Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä. Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.

Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen. Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan, nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen ja paisuminen.

Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan viivähtämään.

— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!

Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.

Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies. Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on yhä vanhemmaksi tullut.

Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee, rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu. Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista, ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.

Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä määräyksiään jakelee.

— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo kohoaisi!

Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa. Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla tulkitsi:

— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä. Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!

— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. — Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.

Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen ja sille matkalleen unohtunut.

Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi tiedustella:

— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?

— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä Johannesta kotiin odotellut.

Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes, siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin peittää.

Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä unohtuivat.

Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen. Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta tietoviisautta.

Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha metsänvartija ja tuleva metsänvartija.

No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.

Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.

Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:

— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa. Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston kylvänet.

— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?

— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen, alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä niitä asioita paremmin ymmärrät.

Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa. Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään, viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä, mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.

Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää. Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä päästä vähän helpommille päiville.

Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.

Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.

Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka, hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka. Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä ryhtyi häntä auttamaan.

Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.

Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:

— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.

— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.

Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi, kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.