Part 9

Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa molempine poikineen. -- Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin, käsittämättömänä ja kesyttömänä. -- --

XLIV.

Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. -- Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni minun sisään tullessani.

Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.

Oli meidän viimeinen yömme -- -- -- ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. -- -- -- Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin.

XLV.

Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken nukuttuani.

Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen -- ja sitten Taimaha ja hänen poikansa -- nuo yöllä tuskin näkemäni uudet henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän maahan uusilla siteillä. -- -- --

Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani. -- -- -- Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet sitten suutelolla.

"Ai, niin Loti", sanoi hän -- -- -- "Päivä on valennut ja täytyy lähteä."

Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen _tiaréensa_ luvaten, ettei hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.

Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia -- ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme Apirén purolle. -- -- --

Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin mielin rannikolle viimeistä kertaa.

Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta _Rendeer_ vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien, muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.

Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta -- ja _Rendeerin_ viimeinen venhe vei minut laivaan -- -- --

Kello kahdeksan seudussa nosti _Rendeer_ ankkurin huilun soidessa.

Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.

Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.

Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia.

Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava.

XLVI.

Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen pisteeseen.

Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade alkoi langeta.

Silloin laskeuduin minä aivan _Rendeerin_ pohjalle, hämärään komerooni; minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän okaitten repimällä _pareolla_, jota Rarahu ennen käytti verhonaan Apirén metsissä -- -- -- Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät _Rendeerin_ kumisevia kylkiä -- -- -- koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.

Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä: oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja, oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.

XLVII.

Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön varsinaiseen tietoisuuteen.

Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. -- -- -- minun rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena apuna elämän tuskissa.

"Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä sinulle, sinä tunnet ne -- -- --"

Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla: Tahitin ja Moorea'n saaret -- --

John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin lapsi.

Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista rikkaimmalla saarella. --

-- -- -- Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret -- -- --

Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa majassani -- pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli pieksää. -- Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on veljeni otsa ja silmät -- -- --

Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni. Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä, tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. -- -- --

Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen, minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina -- -- --

En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. -- -- -- Minä olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata! Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan -- mutta minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä lopettaisin elämänikin siellä. -- -- --

KOLMAS OSA.

I.

Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta _Rendeerin_ siellä seisoessa.

Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean sivistysasteen.

Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia seuranaisia; _misseiksi_ muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu, tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä ja suuri tukkansa -- mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.

Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.

Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.

Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle saavuttuani.

II.

Kalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne me saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua siellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin konsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka oli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.)

I te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi auai _Rendeer_.

Lotille, englantilaisen _Rendeer_-höyrylaivan amiraalin ajutantille.

E tau here iti e! Oi, rakkahin ystäväni!

E tau tiare noanoa no te ahiahi e! Oi, sinä iltojeni tuoksuva kukka!

e mea roa te mauiui no tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe -- Murhe on suuri sydämessäni, kun en enää näe sinua. --

Et tau fetia taiao e! Oi, minun aamutähteni!

te oto tia nei ra tau mata. Minun silmäni sulavat kyyneleistä

no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! -- -- kun et sinä enää palaja! -- --

-- -- -- -- --

Ia ora na oe i te Atua mau. Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa.

Na oe hoa iti Rarahu. Pikkuinen armaasi Rarahu.

Minä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella tahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs valaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä käyttämällä.

Minä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin häntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan.

III.

Kiinalainen välikohtaus.

Hullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen ja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain yksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä.

Kohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon kiinalaiskortteerin teatterissa.

Asianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti istuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat, koneiston hoitajat -- kaikki olivat kiinalaisia paitsi me.

Näyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä draamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä piilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja keikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden hallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät hämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla, rummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä sointuja, korvan kuulemattomia ääniä.

Yö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö: rivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset, silkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat.

Meidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa täytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys -- sitoa palmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. -- -- --

Oi, pyhä Confucius! -- -- --

IV.

-- -- -- Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka -- -- -- Kuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään tekemistä tässä kertomuksessa.

Tässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana Oceaniasta.

Koko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka rinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä.

Syyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä; "valkotukkainen amiraali" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen pallonpuoliskon kautta jättäen _suloisen saaren_ pelottavan kauaksi etelään.

Minä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni tuskalla -- -- -- Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä, mutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti niitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään hänestä -- -- --

V.

-- -- -- Kymmenen kuukautta on kulunut.

Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki _Rendeer_ täyttä vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella, joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään _troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi_.

Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho peitti meiltä auringon.

Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt, ettei enää voisi tulla takaisin! -- -- --

-- -- -- Nojasin varppeihin merta katsellen. _Rendeerin_ vanha lääkäri lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:

"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne, teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa -- -- --"

"Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät puuhaan, niin -- -- --"

VI.

Marraskuun 26 p:nä 1873.

Merellä. -- Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa Pomotun saarien keskitse.

Troopillinen vihuri puhaltaa reippaasti, taivas on pilvessä.

Keskipäivällä, maata (Tahiti) vasemmalla, edessä.

John näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä: Faa'am niemen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla, läpinäkyvän verhon takana.

Lentokaloja nousee sadottain merestä.

_Suloinen saari_ on tuossa aivan lähellä. -- -- -- Omituinen vaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. -- -- --

Nyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien gardenioiden lemua.

Suunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan verhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret kulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten Venusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti.

Pelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava. Kaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen ilta-auringossa.

Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. -- -- --

On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin tiivistyy paksun lehvikön alle -- -- -- Tuolla pimeydellä on taikavoima. -- Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä maassa. -- -- --

-- -- -- Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä; luulisi, että maa on kuollut. -- -- --

Lähestyn Pomarén asuntoa. -- -- Kuningattaren naiset ovat siellä istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä vastaan? -- -- -- He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.

Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.

"Aue! Loti!" -- -- -- sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa vasten. -- -- --

Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat huulet. -- -- --

VII.

Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin -- -- -- On huumauksen hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän; -- sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla voimallaan -- -- --

Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti -- -- --

Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään _hienostumiseksi_: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot. -- -- --

Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen; hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.

Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut toinen nainen. -- -- --

Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin oli täynnä liikettä ja vilkkautta.

Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.

Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin. Siellä olivat kaikki toverini _Rendeeristä_ ja kaikki hovin naiset: kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? -- -- -- ja Ariitéa saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:

"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka kuningattaren puutarhan edessä."

Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. -- -- -- Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:

"Ia ora na Loti!" (Tervehdin sinua Loti!)

Se oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi.

Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni ohi yleisön huomaamatta. -- -- --

Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus, yö ja hiljaisuus.

Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.

Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.

Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni; koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.

Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet kimmelsivät. -- -- --

VIII.

Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä estellytkään.

Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa. Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän huoneeseemmekin. -- -- Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla mailla.

-- -- -- Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. -- -- --

IX.

Pienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta vastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla. -- Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi olivat hyvin väsyneet merimatkastaan -- parikymmentä pörröistä, tahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia, leivosia, hamppulintuja ja tiklejä. -- Kuitenkin otti sairas lapsi ne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista silmistään, kun hän sai nähdä linnut.

"_Mea maitai_!" (Hyvä on, sanoi hän. Hyvä on, Loti!)

Suurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; -- sulottomina, raihnaisina lauloivat ne kuitenkin -- ja pieni kuningatar kuunteli niitä ihastuneena.

X.

Papeete, marraskuun 28 p. 1873.

Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa olin sopinut kohtauksesta.

Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.