Part 8

Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen _Rendeerilla_ unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä: se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni; sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta. Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.

Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme, tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna -- ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.

Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat maalla ja lauluja ei enää kuulunut.

Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se ajatus poltti minua kuin punainen rauta.

XXXII.

Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja, venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa juhlia Tahitissa.

Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli vaihtanut valkean _tapansa_ vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen silmiensä ympärillä.

Hän oli epäilemättä ollut mukana _upa-upassa_ aamuun asti, mutta nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä pyytänytkään häneltä.

XXXIII.

Ylikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma.

Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria, tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.

_Rendeerin_ takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään: Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.

Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä _himenestä_, jonka he aikoivat laulaa yhdessä.

Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja Maramo.

Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat, joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta:

"Heahaa noa iho (e)! te tara no Paia- (e) i tou nei tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!

Ua iriti hoi au (e)! i te tumu no te tiare, ei faaite i tau tai ia oe, tau hoa (e)! ehahe!

Ua taa tau hoa (e)! ei Farani te fenua, e neva oe to mata, aita e hio hoi au (e)! ehahe! -- -- --"

Raskas käännös:

"Minun tuskani tähtesi on korkeampi kuin Palavuoren huippu, oi rakkahin! ah!

"Olen riistänyt irti _tiaréen_ juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi rakkahin! ah!

"Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran silmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! -- -- --"

Tuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa äärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa tahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä pistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt.

XXXIV.

Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren kansanjoukon kokoontuessa katselemaan.

Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen toistaan.

Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me toisiimme. -- -- --

Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen, pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.

Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:

Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento, satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme: tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja tässä minä olen!

Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin mestarinsa ja voitti hänet.

Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja peittäen hänet suudelmilla.

Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.

Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.

XXXV.

Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.

Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.

Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:

"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun lähdettyäsi?"

Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.

Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen ja muuttumattoman onnen runoa.

Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi hänen luokseen.

Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen silmistään.

Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta. Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita. Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä, raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa sekavaa juoksua.

Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia, syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen, siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni; eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.

Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.

Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa. -- -- --

XXXVI.

Sillä välin oli lähdönhetki saapunut. _Rendeer_ poikkeisi Kaliforniaan, _te fenua California_, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi.

Se ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä pysähtyä _suloiselle saarelle_ kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota paluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen ainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt sydämeni.

Lähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan ajatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta oli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta, ja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille tilaisuuden kohdata toisemme.

Pyyntöni näytti suuresti kiinnittävän Pomarén mieltä:

"Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle siitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?"

Ja vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin muistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet, monen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää palajamatta.

XXXVII.

Oli _Rendeerin_ viimeinen ilta -- -- --

Kuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville, että Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, -- ja palatsin _mutoi_-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla auringon laskun aikana rannikolle, _Rendeerin_ luo.

Tapaamisaikana olimme me siellä, Rarahu ja minä.

Me odotimme kauan ja Taimahaa ei tullut. -- Minä olin arvannut sen.

Sydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme viimeisten hetkien kiitävän pois. -- Odotin selittämättömän ahdistuksen vallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä tuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt Ruerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei tulisi näyttäytymään -- -- --

Me olimme pyytäneet ohjeita ohikulkevilta vanhoilta naisilta:

"Hän on pääkadulla", sanoivat he meille. "Ottakaa mukaanne tämä pikku tyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet hänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa."

XXXVIII.

Pääkadulla.

Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. -- Parvekkeiden alla oli näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja _tiareita_, jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. -- Oli yksi noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin, sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.

Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut yhtään heistä. -- Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. -- Oli mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä -- ja jokainen kulunut hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.

Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan, suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen, joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.

"_Tera_!" huusi hän. (Tuossa hän on!)

Silloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä.

"Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi kieltävästi.

"Olen!" vastasi hän liikahtamatta.

"Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?"

"Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään. "Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, _jonka silmät nukkuvat_ (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa."

"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! -- Tule mukaani syrjäisempään paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä."

"Sinä? -- -- -- Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan hämmästyneenä, -- mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin hämilleni.

Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.

Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. -- Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. -- -- --

XXXIX.

Paljastuksia.

Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului -- puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä -- pysähtyi Taimaha ja istuutui:

"Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. -- Onko se hänen veljensä, tuo?"

Tällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut:

"Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?" kysyin minä häneltä.

"On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä. "On -- -- kaksi!" -- -- --

Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus. Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä vaikutelmia.

On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla ilmaista. -- Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset, elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.

XL.

Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli vaipunut uneen. _Rendeerin_ viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.

Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut Rarahunkin -- -- --

Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä, rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa. -- -- --

Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade. Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_ kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.

Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.

Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan; näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.

Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.

Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului asuneen veljeni kanssa.

"Tunnetko tuon majan, Taimaha?" kysyin minä häneltä.

"Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin maja!" -- -- --

XLI.

Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa Atarion.

Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni, oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen käsitystapansa perusteella.

Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta, jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.

Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä. Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä kaukaisten sukulaisten (_fetii_) hoidettavaksi -- -- --

Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa ja suuret silmät (_te rae, te mata rahi_), asui Taimahan vanhan äidin luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat meidän näköpiirimme rajalla.

Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä. Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi, tuntemaansa polkua pitkin.

Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä. Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä valaistuksessa.

Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä -- veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä.

Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. -- -- --

Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta.

_Tera Faa'a!_ (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. -- -- --

Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.

Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.

Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään.

Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi.

Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen minulle.

"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän."

Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja; tummansinisiin, valkeaviiruisiin _pareoihinsa_ verhottuina olisi heitä voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. -- -- --

Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.

"Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?"

Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä heräämisestä säikkyneillä silmillään:

"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa laidassa -- -- --"

XLII.

Kuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä.

Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot, jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.

Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä lamppua kohti, jota vanha _Hämähäkki_, Huaharan sisar piteli. Lapsi sulki häikäistynä silmänsä.

"Niin, se juuri on Atario", sanoi Taimaha kaukaa oven luota.

"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.

"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" --

Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen.

Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.

Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi _Rendeerin_ lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. -- --

XLIII.

Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:

"Palaatko huomenna?"

"En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan."

Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti:

"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?"

Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti vähitellen heräävän pitkästä unesta. -- Hän ei enää ollut sama huoleton ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä, jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja syvällä surulla -- -- --

Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja, yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian kielellä. -- -- --

Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa, ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja salaperäisyyttä.

Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui Papeetessa. -- Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.