Part 7

"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. -- Kaikki nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."

"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (_e Loti, ta u here_). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen? Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään, sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" -- -- --

Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen kultaisen valonsa. -- Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. -- Näköpiirissä paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa hehkuen.

Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet syttyivät syvällä taivaalla.

"Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun maasi näkyisi?" -- -- --

XXI.

-- -- -- Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti pelkäämään -- -- --

Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.

Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa, joissa ei asu lintujakaan -- -- --

Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia, aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä; -- mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.

Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä, kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, _pareo_ peitteenä. -- Sen me teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. -- -- -- Sitäpaitsi eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut, nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä me lepäsimme. -- -- --

Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja taas tähtiä -- -- -- Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä Etelänristiä. -- -- --

-- -- -- Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. -- -- -- Eteläisen pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt hiukkaakaan kosmillista tomua -- ja jotka antoivat mielikuvitukselle ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. -- --

Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. -- -- -- Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen --. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. -- -- --

Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin -- ja Rarahu hiukan pelostakin. -- -- --

Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. -- Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin.

XXII.

-- -- -- Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.

Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen _pareoon_ ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.

Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden muodostaman tuoksuavan holvin alle.

Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa. Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat meille puolet, niin kuin maassa on tapana. -- --

Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.

Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia käsitteitä -- ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa salaisuus -- -- --

XXIII.

Papeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen ystävättärensä Teurahi -- joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan uuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita.

He kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän ylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia ruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän kasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen muodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla näyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia.

He soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse ohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea _Rendeerin_ peräkeulan ohi.

Kun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen puhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat seisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky -- He osasivat, taitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen ruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän, valkoisen vaahtoviivan.

XXIV.

Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä, -- viidennen maanosan helmi ja timantti.

(Dumont d'Urville.)

Tämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872.

Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana, ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja _Afrikattaren_ partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja syvä-ääninen kone -- joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot -- ja Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.

Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan juomaan, kuoli kurjuudessa.

Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.

Salin perällä -- vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten -- istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret, mustat, kuumeen laajentamat silmänsä.

Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.

Valta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita.

Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut puhumaan sitä sanaakaan.

Amiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä.

Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru -- suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt, -- suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.

Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin -- siellä näkyi liikkuvan koko joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan: kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä -- Tehamana, daturanlehväseppele päässään -- Teria, Raurea, Tapu, Erere, Tairea, -- Tiahui ja Rarahu.

Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen maisema öisten tähtien valossa.

Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret. Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.

Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. -- Ariinoore, joka ei huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin -- eikä myöskään Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.

Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis -- ulkonäöstä päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä -- merkillinen tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, -- omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin espanjatar -- -- --

Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.

Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät -- kuningattaren toivomuksesta -- valkeaharsoiset, tahitilaiset _tapa't_.

Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen, joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.

Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen, samettipuvussa. Kuningatar Moe (_moe_: uni tai salaperäisyys) tummassa hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan muotokuvissa.

Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen, hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä, monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista kuin tämä tumma taulu.

Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin taikavoimaan.

Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa, kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden katseen ympärilleen:

Oi ihmeiden maa, ja onnela armain! -- -- -- -- -- Paratiisi, mi aalloista noussut on! -- -- -- -- --

Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä --.

XXV.

Vuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri juhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta.

Kuningatar Pomaré ilmoitti _valkotukkaiselle amiraalille_ aikovansa lähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin ja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin.

Amiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin niin, että _Rendeer_ pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin.

Pomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa lisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka olivat tuhlanneet kuin hullut _reva-revoihin_ ja kukkasiin.

Eräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun _Rendeer_ jo oli levittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen joukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä.

Minä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan kuningatarta palatsista.

Haluten nousta laivaan ilman minkäänlaista _näyttämölle asetusta_ oli hän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa kulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi säteissä.

Vanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä hänelle niin rakasta poikansa tytärtä -- ja me seurasimme parin askeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran kuningatar ja minä.

Siinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. -- -- -- Naisilla on kirkastumisen hetkensä -- ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan rinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen minä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä muistelen häntä -- -- --

Kun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski _Rendeerin_ kylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä seuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: "Eläköön Pomaré" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla rannikoilla.

Sitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä odotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu aamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa.

Sillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri osiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille oransseja, banaaneja ja kukkia.

Ja Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen saattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu keskellä tuota meluisan ilon purkausta. -- Pomaré oli tuonut mukaansa piirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron tärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun juhlaan.

Tässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä _tiare miriin_ nähden -- esineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa.

_Tiare_ on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat hiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa. Tätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on keinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin pienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä, joka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla.

Kiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten _tiaréiden_ tekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten naisille.

_Tiaré_ on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos tahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa kuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina.

Kaikilla tahitittarilla oli sinä päivänä _tiaréet_ hiuksissaan.

Ariitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen aikana -- ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun tähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä niin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut hänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka vuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä.

XXVI.

Ylimenoa oli kestänyt kaksi tuntia ja me lähestyimme jo Moorean saarta.

_Rendeerin_ välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia, kaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli kutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät.

Rarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. -- Hän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli pyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli.

Hän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; -- mutta merkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua naapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi.

Viimein -- ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu -- oli hän jälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut _tiaréensa_ Plumkettille.

Hän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja ettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen -- -- --.

XVII.

Mitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea!

Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona -- ja suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.

Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut ketään -- ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten, puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.

Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin -- toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet. Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi piiloutuneina puiden taakse.

Kuningatar jätti _Rendeerin_ samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.

Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. -- Ne ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten unohtunut Oceaniassa.

Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.

Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa tavanmukaisen: _la ora na oe, Pomaré vahine!_ (Ole tervehditty, kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.

Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli herännyt eloon taikasauvan iskusta.

XXVIII.

Afareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan. Lähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja _himéné_-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle.

Temppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua kattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät toisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita muodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä.

Näen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna maaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa maisemaa kohti, -- lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha kuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa tyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären seuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen ympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä -- ja Rarahu, jonka olin antanut lähteä _Rendeeristä_, oli sekaantunut tuohon joukkoon kuin vieras -- -- --

Syntyi suuri hiljaisuus kun Apirén _himéné_, joka oli säästetty viimeiseksi, viritti laulunsa -- ja minä erotin takanani pikku ystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. -- Uskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän palavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin kristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden.

XXIX.

Juhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu ulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten alle.

Pöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat koristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko kohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden epätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien rinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa kokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja. Erilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista veneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat ympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan kuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin liukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät olleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien olkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton -- -- --

Prinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua, joka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon.

XXX.

Kun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar piirikunnan _Fareauhun_, mihin hänelle oli valmistettu yösija. _Valkotukkainen amiraali_ palasi fregattiin, ja _upa-upa_ alkoi.

Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.

Ja minä olin seurannut _valkotukkaista amiraalia_, jättäen Rarahun tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.

XXXI.

Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani _Rendeerin_ kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen, mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.

Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat _upa-upaa_; karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen tahdikasten iskujen säestäminä.