Part 6

Toinen koriste, _juhlallisempi_ kuin yksinkertainen kukkaseppele, oli _piia_-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta, ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi, tavattoman näppärällä taidolla. _Piia_-seppeleen päälle asetettiin _reva-reva_ (verbi _reva-reva_ merkitsee liehua), joka täydensi juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin tuulenhenkäyksessä...

_Reva-revat_ ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi kookospalmun ytimellä.

Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä kuluneet päivät.

Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. -- Minä rakastin Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. -- Kahdenkeskeisen elämän suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme, voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon -- -- --

-- -- -- Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi -- -- --

X.

-- -- -- Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen kaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti iloinnut tuosta matkasta.

Eräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä pitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme: valkean paidan minulle, kaksi _pareota_, ja vaaleanpunaisen musliini-_tapo'n_ Rarahulle...

Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.

Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa; vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi, ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin -- -- --

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään. Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme. Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle; alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus maailman ensimäisiltä vuosilta -- -- --

Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. -- -- Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. -- Me seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan sammuneilta _lias_-kausilta. -- Taivas raskas ja lyijyinen kuin hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia -- -- --

Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita, olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin maailmoihin -- -- --

Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo, heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan hävinneiksi -- -- --

XI.

Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu hetkeksi -- -- --

Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. -- Parvi pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja laulamaan.

Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot _varue'ita_, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa, ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja jäljittelemään niitä.

Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.

XII.

Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten luonteeseen.

Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin -- ja vieraanvaraisia sanan sydämellisimmässä merkityksessä.

Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja myöten esimerkiksi kelpaava. -- Keksimme siellä meille varatun suuren vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.

Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään, tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne kouristi sydäntäni.

Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten tansseja ja ihania _himene_-kuoroja.

Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina, puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi. -- Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho, jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana ja maailmalle kuolleena -- saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se, mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.

XIII.

Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu pidetty niin monia juhlia, tansseja ja _amuramoja_.

Joka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. -- Kun yö pimeni koristautuivat Tahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät kumahdukset kutsuivat heitä _upa-upaan_ -- kaikki kiiruhtivat sinne hiukset hajallaan, -- kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa -- ja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka.

Pomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs kuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa, joka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa hillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli huvittaa.

Nämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin kiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. -- Kuningatar ja prinsessat tulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille välinpitämättöminä katselemaan menoa.

Tahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla, raivokkaalla kuorolaululla; -- jokainen heistä esitti vuorotellen tanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita, kiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar lopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen sijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa.

Pomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia kesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin hiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä tahdissa -- mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia pitäisi parempina.

Rarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat polton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän koristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan paljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla kukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni palatsin portaille, lumottuna ja vaieten.

Me lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja melun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa.

Noina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento. _Upa-upa_ herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen, kesyttömän intohimon.

XIV.

Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin _tapa'ksi_. -- Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja. Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia, jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai kukkaseppeleen.

Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää. Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi -- Ja kuitenkin oli hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua, Amerikan punanahkojen sisarkansaa.

Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs, eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar ojentaen minulle kätensä:

"Loti, kuinka Rarahu voi?"

Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.

Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli muodokkaampi ja pyöristyneempi. -- Mutta hänen silmiensä ympärille ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.

Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. -- Hän oli jo liiaksi sivistynyt pitääkseen nimityksestä "pikku villi" -- tietäen, että se viehätti minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten tapoja.

Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.

Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin viehättäväksi.

Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.

Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat euroopalaiset tuttavat _Rendeeristä_ tai ranskalaisesta siirtolasta kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: -- meillä oli hyvä olla. -- -- -- Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä; mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen arvonantoon kuin valkealla naisella.

XV.

Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua _rannikon tahitia_, joka suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin _pikku neekeri_ ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani. Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei enää puhuta: Rarahu ja kuningatar.

Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota katoamaan tuomittua kieltä.

Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja perintätietoja... Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä; minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista, salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät _yöksi_.

Sana _po_ merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.

XVI.

Tarina Pomotu-saarista.

(Kuningatar Pomarén kertoma.)

"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), -- nimi, jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet _Tuamotuksi_, (kaukaiset saaret) -- asuu vielä nytkin, niin kuin tiedät, ihmissyöjiä.

"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.

"Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan Pomotu-saarille."

XVII.

Tarina kuista.

"Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren yläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen kasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa asuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen valtasi kummallinen hulluus. -- Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan niitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. -- Niiden kuultiin laulavan avaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat taikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta alkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä valtamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan.

"Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen, Raiatean ja Tubuai-Manun saaret."

XVIII.

Prinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui hiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen suljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku tytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla käsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan loppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme.

Pikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään kuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä.

Se oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli tuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle hyvin suurta iloa.

"Loti", sanoi hän. "_Valkotukkainen amiraali_ on ilmoittanut meille, että sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (_i te fenua California_). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle mukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne lentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun minä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin".

XIX.

Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.

Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja kummallisia sananjalkoja.

Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket, kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.

Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu olivat ennen vieneet minut sangen usein.

Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.

Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan. Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.

Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.

Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin korkeudesta.

Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa:

Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen, ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.

Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.

Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.

Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään elävää -- ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.

Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi vuoren laelle.

Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla, ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. -- Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä, ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita; niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.

Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet; tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan. Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa kaikkiin oksiin tiellä.

Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja verrattoman tuoreine värivivahduksineen.

Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten, toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.

XX.

Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset lohkeamat, kaikki kohopaikat; -- hirmuisia basalttiselkiä läksi keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle. Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. -- Kaikkialla saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.

Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä, jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.

Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina, kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi, istuen lähellä toisiamme kivillä.

"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)

"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon primitiivisen rodun lapsia; -- että korkealla eräällä näistä saarista, kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.

"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.