Part 5

He ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset musliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään, kähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia.

Mutta maan sisäosissa ovat nuo naispuvut perin yksinkertaistetut.

Miehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset vastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua.

Niinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla -- mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut vain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen puoli jää valkeaksi, tai melkein.

Heidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän ilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista ja hampaiden kiilloitettua emaljia.

Lähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten kanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä, samoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat, korviin kiinnitettävät villatupsut.

Taiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti käpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. -- Paksu vehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari on sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista, ja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen, häilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella.

Majat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet pitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan.

Tämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon muutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin niin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu -- ja liikettä lahdesta toiseen välittävät meritse alkuasukkaiden alukset.

Vuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja kauheiden Tupapahujen olinpaikkoina -- -- --

Taiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan tunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta. Alkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä raajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat itseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki työnteko on heille tarpeetonta... Jos joku heistä silloin tällöin menee vielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä vaivaa näkemättä.

_Popoi_, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen sekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon haju ei ole sanoin kuvattavissa.

Ihmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa), eräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita vuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon onnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei alkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut mitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa kaikki käsitykset...

Alkuasukkaiden keskuudessa tapaa vielä useita heidän jumalansa kuvia.

Se on iljettävänaamainen olento, joka muistuttaa ihmisen sikiötä.

Kuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen veistettyinä.

II.

Rarahun ensimäinen kirje Lotille.

(Valaanpyytäjä-laivan tuoma Marquesas-saarille.)

Apiré i te 10 no mati 1872. Apiré, 10 p. toukok. 1872.

E Loti, tau taio rahi e, Oi, Loti, minun armas ystäväni,

E ta u tane iti here rahi, Oi! pieni, rakas puolisoni,

ia ora na oe minä tervehdin sinua

I te Atua mau. oikean Jumalan nimessä.

Tau mafatu merahi peapea Minun sydämeni on surullinen siitä, että sinä

no te mea ua raveatuoe, olet mennyt kauas pois,

no te mea aita nau minmiri faahou ia oe. siitä, etten näe sinua enää.

I tui nei ra, Nyt pyydän minä sinua,

O tau hoa iti here rahi, oi minun pieni, armas ystäväni,

la tae mau atu teie nei rata ia oe kun tämä kirje saapuu sinulle,

e papai noa mai oe ia u kirjoittamaan minulle,

I to oe na mau manao rii, että saisin tietää ajatuksesi,

la mauruuru noa ea vau. että minä olisin tyytyväinen.

E riro ra paha Ehkäpä on tapahtunut,

ua ruri e to oe na manao että ajatuksesi ovat kääntyneet pois minusta,

te huru iho a rahoi la te taata nei niin kuin täällä käy miehille,

la taa e atu i taua ra vahine. kun he ovat jättäneet vaimonsa.

Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei, Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä,

maori ra n o Turiri, jollei kuitenkin se, että

tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui, minun rakkahin kissani, on hyvin sairas,

e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou. ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat.

Tirara tau parau iti. Minä olen lopettanut pienen puheeni.

La ora na oe. Tervehdin sinua.

Rarahu.

III.

Kuningatar Vaekehu.

-- -- -- Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan yli. -- Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne villein, ivallisin ilmein.

Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja mykkinä kuin epäjumalien kuvat.

Se on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen.

Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita, jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina kookospähkinöitä ja oransseja.

Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme suuruus käy heidän käsityskykynsä yli.

Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.

Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden ympäröimänä.

Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen koko hienouden.

Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.

Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista ankarassa auringonpaisteessa.

Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä? Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen käsistään? -- -- --

Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän ole koskaan sitä ajatellutkaan.

Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina; koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin hätäilemättä.

Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä suurena ylväässä puhumattomuudessaan...

IV.

Vaekehun kuolinkamppailu.

Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.

Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he, kuolemaisillaan.

Hän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun.

Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat (raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän erikoisen valitustapansa.)

Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta, huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa surumieltä... Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan, ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.

Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.

V.

Kalman kartanoilla.

Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.

Oli pimeä yö kun _Rendeer_ palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.

Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:

"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin."

"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me _Rendeerin_; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan."

Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä, suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.

Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa, joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.

Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja peitti meidät suurilla vesipisaroilla.

Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki sisäänsä Tahaapairun ruumiin.

Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle. Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat. Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä heilutellessa.

Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui minut äkkiä oikealle -- minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja, jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut törmäämäisilläni niitä vasten -- väristys kävi ruumiini läpi ja minä käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.

Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän vierustalla -- ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin, synkin katsein.

Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti minut mukanaan ulos.

VI.

Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan hiljaa kuin kuoleman kupeella.

Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät vanhempansa juuri olivat kuolleet.

"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua... Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi ollakseen koskaan pois lähtemättä -- -- --"

Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä hiukan...

Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä...

"Mennään nyt sisälle", sanoi hän.

Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja sanoi:

"A parahi oe!" (Istuudu!)

Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun himmeä valo. -- Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, -- se oli kuin köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin -- Erikoisesti silmiin pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun ihanteellinen perikuva.

Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan. -- Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin _antanut hänen kasvaa_; hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain ääretöntä kauhua...

Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. -- Vesi lankesi virtanaan puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja kamalasti ratistessa. -- Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä...

"Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu... "Jos sinä lähdet, olisin minä huomena kuollut kauhusta." -- --

-- -- Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. -- Hän oli lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin hiipien pois -- -- --

Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä hetkellä voin vaaratta jättää hänet. -- -- --

VII.

Majanmuutto.

-- -- -- Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään Papeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella, oli pieni tuore ja yksinäinen maja. -- Se oli rakennettu niin korkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli kuin kääpiöiden asumus. -- Siinä oli kadulle päin parveke, jota vanilja-köynnökset koristivat. -- Takana oli aidattu alue täynnä mimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana ryhmänä. -- Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja ikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. -- Koko päivän oli piiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt.

Sinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä kuoleman jälkeen.

Niin oli hänen unelmansa täyttynyt.

VIII.

Muo faré.

Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea -- 12 p. kesäkuuta 1872 -- oli meillä suuri vastaanotto. Se oli _muo faré_ (tupaantuliaiset). Me tarjosimme suuren _amuraman_, illallisen ja teetä. -- Vieraiden lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista, jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa -- ja osasivat valmistaa omituisen näköisiä _kohokeruokia_.

Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento, selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa paikkaa.

Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi -- prinssi Tuinvira, nuorin Pomarén pojista -- ja pari muuta tuttua _Rendeeristä_. -- Ja sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria, Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.

Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan -- aivan samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan loukkaukset.

Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia, kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, _himeneitä_ laulellen.

Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.

Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.

Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi; hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti -- hämmentyi hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. -- Minulle lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä, sanoivat: "_Merahi menehenehe_!" (Kuinka sievä hän on!) John oli vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. -- Rarahu säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli saattanut tajuta tai toivoa.

Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen, epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.

IX.

Rauhan päiviä.

Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat.

Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan -- ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.

Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.

Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. -- Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. -- Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.

Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. -- Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse.

Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. -- Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. -- Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin.

Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. -- Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon -- -- --

-- -- -- Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. -- Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.

Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti _himeneitä_, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. -- Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys -- etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta...

Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään yöksi. -- Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä. Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja -- oikeita valekukkia, joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.

Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun ylimpiä ylellisyysesineitä.