Part 4
Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin oli saava katkerasti kokea -- seikka, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään sielussaan -- eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen kielensä sanoilla. -- Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja tuntemattomia tietomaailmoita. -- Hän tajusi jo meidän rotujemme, käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä molemmissa. -- Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen kieltään, oli hänen mielestään _paupa_ -- suurten merien tuolta puolen, haavemaista saapunut mies -- yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia...
Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa... Hänellä ei ollut mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista -- ja Tahaapairu vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.
Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä -- viisitoista- vuotias lapsi kun oli -- vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija pian unhottaisi...
Hän erehtyi kuitenkin -- Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. -- Loti rakasti häntä jo hiukan sydämessään...
Hän muisteli veljeään Georges'ia -- häntä, jota tahitilaiset nimittivät Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä muistoja -- ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. -- Lotista näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä...
Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee lapsilta maailman näyttämön; -- äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin tavallisesti aletaan ajatella...
Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän retkeltä -- ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi -- koska hän, ehtimättä kasvaa toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. -- Ennen kuin hän lähti uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut yksinään Yorkshiren metsissä.
Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. -- Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat intohimoisesti haaveilua, musiikkia -- kauniita hedelmiä, kukkia ja raikasta vettä...
XXXIX.
Tällä hetkellä ei näköpiirissämme ollut pilveäkään...
Vielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä... Oli hyvin turhaa olla huolissaan tulevaisuudesta...
XL.
Rarahu viehätti kaikki laulullaan.
Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin viserrellä.
Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.
Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa oli _himéné_-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; -- häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat _dominantin_ ja ne tuntuivat pikemmin kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä. Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla...
XLI.
Oli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen piirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. -- Odottelin Taimahaa tällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta ajatellessani, että tuo nainen tulisi...
Eräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni minua... Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä oudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua.
"Oletko sinä Taimaha?" sanoin minä hänelle.
"Taimaha? En. -- Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian piiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista korallia. Tahdotko ostaa sitä?"
Odotin vielä puoleen yöhön. -- Seuraavana päivänä sain tietää, että oikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu viety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli oli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla.
XLII.
Loti John B:lle "Rendeerissä".
Taravao, 1872.
Hyvä Veljeni John!
Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja; sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari _reva-reva_ tupsua -- jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla.
Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan loppuun.
Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka -- jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja punaisten kukkien alla.
Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien valittavat unisoonot, _himéné_-kuorot, laulut ja tanssit.
Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa. Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja, joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä -- ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan muotoisia... Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.
Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa yksinäisyydessä. -- Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, -- tuon Tyynen meren mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille saakka.
Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa taikauskoista pelkoa -- Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja vaikea, ympäristö villi ja autio. -- Kuvitteleppa kuollutta merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. -- Syvä ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan... -- "Muinoin", sanoi Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset _tupapahut yöllä vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään_".
Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. -- Jos sinä puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa...
Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta... Tee se minun puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi antamatta meille molemmille... Totta tosiaan, minä vannon rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni...
XLIII.
... Rarahu ei tiennyt mitään _Taaroa_-jumalasta, yhtä vähän kuin lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.
... Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat, joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle harvinaisen, kummallisen runollisesti.
"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet _yhteisen pelon vallassa_, opettaisin minä sinulle _Tupapahuista_ hyvin pelottavia asioita, joita sinä et tiedä..."
Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.
XLIV.
... Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua; maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.
Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä, ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä mielikuvituksessakin.
Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai vaaleanpunainen sulka.
Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen ylimyksellisen koristeen...
XLV.
Määrittelemättömiä.
Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä ja aineestariippuvaisia me olemme -- tarpeita, joihin sekä kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua -- "vartiankin, joka valvoo Louvren porttia" j.n.e.
Kun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne, seuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka bananien lehvät peittävät...
Ensimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana hänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään _buraon_ lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien joukosta... Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen lopettaneet -- kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä, jolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä hierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut...
Istunnon päätyttyä -- palaa kulkue vakavana palatsiin.
XLVI.
Rarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. -- Heidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja esteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, -- sekä myöskin sopimattomimpia haukkumasanoja. -- Samoinkuin latinalainen, uhmailee tahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. --
Se oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti suuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret naiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä:
"Sinä olet onnellinen, Loti", sanoi Tétuara. "Sinun tähtesi he riitelevät."
Ja minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin kohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely.
Kuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja kynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina, liikkumattomina, vihasta vavisten:
"_Tinito oufa_!" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden loppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen.
"_Oviri, Amutaata_!" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu, joka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein kaukaisimmista Pomotu-saarista -- ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut ihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä.
Haukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja molemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta.
Heidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli heittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla rakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta...
XLVII.
Tiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten maorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä lapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään asettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin voimakkaasti.
Noin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan -- huulille suuteleminen on tullut heille Euroopasta...
Ja huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan koomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa:
"Katsos tuota pientä raakalaista!... Olinpa oikeassa sanoessani häntä siksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!"...
Ja kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen jälkeen oli kaikki unohdettu.
XLVIII.
Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä äärettömyyttä kohti kohoavia, -- menneitten sukupolvien ihmisten maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä siellä täällä... Ne ovat _marae'ita_, muinais-aikojen päälliköiden hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen Polynesia-saariryhmän löytöä. -- Kaikilla niillä saarilla, missä maoreja asuu, tapaa _marae'ita_ rannikoilla. Rapa-Nui'n salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla, jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen jäykkien oksien välitse... Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien kunniaksi.
"Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, -- valta-aseman kamala etuoikeus." (_Pomarén suusta kuultua_.)
XLIX.
Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia, ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.
Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin -- ja siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä varten.
Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä myytiin painoonsa kultaa.
L.
Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani.
Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä.
Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. _Rendeer_ tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä.
Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan. Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana, ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta vasten...
Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.
Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä sielussaan joukon uusia käsitteitä -- hänen voimatta antaa niille tarkkaa muotoa...
Tuo pää oli kai hyvin vanha, -- melkein kivettynyt -- ja tuon punaisen vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja luihin... Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa...
"_Riaria_!" sanoi Rarahu... Riaria, on tahitilainen sana, jota sana hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua...
"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:
"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru..."
... Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja... Tässä maassa, missä ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta; missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana, säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta...
Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi _himénéeta_ saadakseen rohkeutta... Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa...
Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä taaksepäin -- asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa. -- Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa...
Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa...
LI.
... Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.
Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön langetessa...
Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä paksulla, valkealla harsolla...
Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja nauroi musliiniverhonsa poimujen alla...
Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja hän pakeni nauruun purskahtaen.
Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle mitään tietoja hänestä.
Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi paljon järkyttävämmän kohtauksen...
Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle saakka...
Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei _Rendeerin_ matkan pitänyt kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan...
Idylli oli lopussa... Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet ohi, milloinkaan palajamatta.
TOINEN OSA.
I.
Kaikenlaista Nuka-Hivasta.
(Kappale, jonka voi jättää lukematta, mutta joka ei ole pituudella pilattu.)
Nuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan kuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo monta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan, ja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain.
Vapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen Ranskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se menettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät vapaaehtoisesti luopuivat omastaan.
Taiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista, kuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät koulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia.
Kaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta syrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen itseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia.
Valaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa oli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit hajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua.
Nyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat he mieluummin lähisaarilla.
Nuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta euroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän joukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä.
Heidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua kehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista.
Vaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin kasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo on niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä veistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella.