Part 3
Oceaniassa on työ tuntematon käsite. -- Metsät tuottavat itsestään kaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen: leipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle. Vuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa ja alituisessa uinailussa -- ja noilla suurilla lapsilla ei ole aavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän raataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä.
XXIV.
Pilvi.
Koko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron rannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi, sulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa puoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet Rabelais'n suuhun.
Kuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen sirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun entisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi vaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön jäätävään sumuun...
Luonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden latvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä, pyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi seuloutuneina monistuivat lukemattomiksi.
Aivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna pitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka huolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele...
Ohuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden kehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet... Saattoi myöskin huomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen _pareon_, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi punaista pohjaa vasten...
En ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan käyttäytynyt niin arvokkaasti.
Innokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään... Hän näytti tosiaankin hyvin kauniilta -- ja hänen hiukan kainosteleva kiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi...
Hän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon rinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin alla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja vapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin.
"Sinä ajat asiaasi hyvin, Loti", kuului katselijoiden joukosta.
Ja nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut jäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä naurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä -- ja viekas, armoton Tétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat:
"Tuo _on kiinalaista kangasta_!"
Ja naurun puuskat monistuivat -- niitä tuli kaikkien guavepensaiden takaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta -- ja pikku Rarahu oli purskahtamaisillaan itkuun...
XXV.
Yhä sama pilvi!
... Tuo on _kiinalaista kangasta!_ oli Tétuara sanonut.
Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne palasivat usein mieleeni...
Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras... Eivätkä Rarahun vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen tuhlaukseen...
Ja minä syvennyin yhä mietteisiini...
Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan...
Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; -- ja on tunnettua, että monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen vahingon...
Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni vastaan... Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut häntä tai herättänyt pahennusta, -- tyydyin vain tekemään huomioita ja odottamaan. -- -- --
XXVI.
Yhä pilvistä.
Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.
Tulin aivan meluamatta... Työnsin oksat syrjään ja katselin.
Hämmästys naulasi minut paikalleni.
Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.
Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen... Mielihyvällä huuhteli hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla voidelluilta, -- ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden hienosti hillitsemällä valollaan -- ja raikas, kirkas vesi kuohui kuitenkin hänen ympärillään -- yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin meidänkin.
XXVII.
Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita... Uteliaisuus piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana... Olin pakottanut itseni katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi tapahtumaan.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt lähenivät...
Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan kuin vieterin ponnahuttamana. -- Ja kainoudesta tai siksi, että häntä hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta -- kiiruhti hän vaatteitansa hakemaan. -- Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä puiden oksilla.
Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat pikkutytöt saapuivat.
Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin äkeissään ympäri... Tiahui tuli sitte näkyviin. -- Hän pysähtyi hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn...
Rarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät molemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä:
"Ia ora na, Tseen-Lee! -- Ia ora na tinita, mafatu meiti!" (Päivää Tseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!)
He tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä... Hyvin kiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen vanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti.
XXVIII.
Hän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi lapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä, näppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista varten, ja selitti kaikkien käyttötavan -- sitten vielä kiinalaisia makeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä...
Etenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. -- Ja molemmat pienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin hyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja irvistellen kuin marakatit.
Suuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta olkapäätään.
Sitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen ystävättäreni suuta -- silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin seuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja täynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi -- ja Tseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana ja nolona.
XXIX.
Pilvi on hajonnut.
-- -- -- Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja itki kuumia kyyneliä... Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa. -- Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta...
Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että pahan voi vielä parantaa kyynelillä.
Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että hän oli saattanut minut pahoilleni -- ja että minun veljeni John, tuo vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä...
Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan punaisesta _pareosta_. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään; rinta tärisi huokauksista -- ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki ystävättärensä itkevän...
Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan, veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni hetkeksi...
Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta; ensikertaa tuntui hän minusta _henkilöltä_, ja minä aloin miettiä mikä ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan...
XXX.
Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa...
Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää tukkaansa...
XXXI.
_Mata revan_ nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai Ariitéalta. -- _Mata_ tarkoittaa oikeastaan _silmää_; maorit nimittävät ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä hyvin onnistuneita...
Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (_Mata-pi faré_), Brownia rotansilmäksi, (_Mata ioré_) ja Johnia sinisilmäksi, (_Mata ninamu_)...
Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen _Mata-reva_.
Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin seuraavaa:
-- -- -- _Reva_, taivaankansi -- rotko, syvänne, salaperäisyys...
XXXII.
Loti'n päiväkirjasta.
Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. -- On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa...
Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. -- Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. -- Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: _pumiraira_, joka tarkoittaa _vienoa heinänhajua_. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua...
... Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. -- Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. -- Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.
"Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla...
Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa _burao_-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti oksakasan ja paistoi maassa pari _maioreaa_ eli leipäpuun hedelmää, joista perhe aterioitsi...
Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa seurassa.
"Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä kiinalaisten luo -- -- -- Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin mielelläni olla mukana..."
Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen, laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.
Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset lentelevät suurien puitten välissä -- ja hovinaiset alkavat harhailla kuningattaren puutarhoissa.
XXXIII.
Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti -- mutta myöskin hiukan säikähtyneenä -- omituista olentoa, joka kulki ohitsemme.
Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.
Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen, että tuo vanha piika, tuo _puolivalkea_, läpilaiha mestitsi, joka oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen opettajattarenaan Papeeten koulussa.
Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.
Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen _haapiiraan_ (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.
XXXIV.
Minä palasin eräänä aamuna _Rendeeriin_ tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa...
Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, -- pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, -- oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.
Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan _näki hän verta_, hän janosi verta.
Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella.
Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. -- Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. -- Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.
Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin...
Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen.
En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään, jolla paloi kookosöljylamppu... En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. -- Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa silmissään oli harhailevan surullinen ilme...
_Ia ora na, Loti!_ (Tervehdin sinua, Loti!)
Minä olin pysähtynyt ovelle.
Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin kielellä:
"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?"
"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä. Tuletko sinä nukkumaan?"
"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?"
"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä saat parhaan patjan."
Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni -- juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä, joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.
Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin, varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa painosta.
Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan, nojaten päänsä molempiin käsiinsä.
Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta, näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi...
Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta, meni minulta kokonaan halu nukkua.
Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni... Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain Pomotu-saarien _himénéeta_ kaksiäänisesti .-- Ja sitten huusi prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "_Mamu_!" (hiljaa!) "_Te hora a horu ma piti_!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin taikavoimalla.
Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon. -- Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut...
Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien varasta ja lepäsi pöydällä...
Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.
"_Haere mai Loti_", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "_haere mai paraparan_!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut hyvästi vastaan?"
"Kyllä", sanoin minä.
Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.
"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti... se oli Tamatoa!"
Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä...
Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan...
XXXV.
... Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?...
Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren äärettömyydessä -- mereltä puhaltava tuuli -- hyökyaaltojen kohina -- varjojen syvyys -- noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien kokospalmujen runkojen keskellä...
Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa hakemalla... Turha vaiva -- tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy käsittämättömänä...
Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön -- sammalien erikoispiirteihin saakka...
Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa -- onko sitten päästy ymmärtämään? Varmasti ei...
Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, _vivon_ [kaislahuilun] surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien kaukana mylvivän?
XXXVI.
Herkkua.
... "Valkean miehen liha maistuu kypsältä bananilta..."
Sen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä Hotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön...
XXXVII.
... Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua _pitkäksi, jalattomaksi sisiliskoksi_, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä...
Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen lauseparteen.
Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä maan päällä; -- ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen...
Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä, ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.
Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle -- Etenkin nuo teekutsut kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia, teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet" kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. -- Lotikin otti osaa niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset, niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään... Kun hän oli solvannut minua kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause...
Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. -- Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. -- Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla... Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa -- tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani -- "_Isä meidän, joka olet taivaissa_" -- Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana.
XXXVIII.