Part 2

Ulkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa seuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat sateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat muodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon haaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan mustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi ajatukset ja mielikuvat -- -- --

"Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä." Se ehdotus yllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta -- -- --

Oli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja ymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain mukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea maansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä moitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi.

Minulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja minulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan ruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin suloinen.

Siitä huolimatta esitin minä sangen nolona nuoruuteni syyksi sitä vastaan.

Minä olin sitäpaitsi tavallani _Rendeerin_ amiraalin holhouksen alainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa... Sitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin. Ja sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä -- ja Rarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena, ja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa.

Pomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan vakuutetuksi yhdestäkään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa, mutta silloin vastasin minä heti kieltävästi.

Silloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi hiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:.

"Jos olisin ehdottanut sinulle häntä", sanoi hän, "olisit ehkä ollut innokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?"

Näin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen ja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista.

Ariitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen ambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen kasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin pelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta melodraamassa. -- -- --

Pomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä hämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa _té tané_ (mies) s.o. kuningas.

Ecarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä vääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin pelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja ne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti merkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen "pietin".

XIV.

Rarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen, jotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen _pareonsa_ päälle, kun hän sunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina päivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin paksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan paikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren malvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen kuparinvärisille poskilleen.

Hän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen jälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset kauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja pitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa.

Pieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen yhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me sattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla...

XV.

Rarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron rannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti omituisen avioliittotarjouksensa.

Ja Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin selvillä.

Minä olin epäröinyt hyvin kauan -- minä olin kaikin voimin ponnistellut sitä vastaan -- ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme ruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi käsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi veljestä.

Me näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei kukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa vuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani Tahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, "_mikä sai Faustin epäröimään Margaretan kynnyksellä_". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut _Rendeerin_ esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran silmissä. -- -- --

Rarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt pahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota Euroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa perille.

He tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole lapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin... Hän ei saanut menettää neitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä kaikki mitä he vaativat.

Heidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti oli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti pitävän hänestä... ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet asiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä.

Johnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän puhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun hänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren puutarhoissa Faïmanan seurassa, -- Johnkin oli perin suopea tuolle pikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. -- Hän piti Rarahusta hänen lapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua kohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken, kun Rarahu oli kyseessä. -- --

Siitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku Rarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän välillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus.

XVI.

Palatsin oloja.

Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa Pomarén hovissa.

Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine, jaloine kasvonpiirteineen.

Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan tottunut mustaan pukuun.

Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin häntä vain harvoin.

Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn tullen.

He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.

Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä, Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.

Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä hänen lasta katsellessaan.

Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon, viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä. Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa, joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren minuun kohdistamaa suosiota.

XVII.

Voidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan -- sekä hassuimpia että syvällisimpiä -- päätin minä oppia maorikielen.

Siinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa Pipcusmunkkien sanakirjan -- vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain yksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton saada...

Tämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen polynesialaisista oloista -- avasi minulle kokonaisen tutkimattoman unelmien ja opintojen piirin.

XVIII.

Ensi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää vanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä, kamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön määrittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita tuskin mielikuvituskaan voi käsittää...

Ensiksi _Taaroa_, polyneesialaisten uskontojen ylijumala.

Jumalattaret: _Ruahine tahua_, taiteiden ja rukousten haltijatar.

_Ruahine auna_, murheen jumalatar.

_Ruahine faaipu_, suoruuden jumalatar.

_Ruahine Nihonihoraroa_, riidan ja murhan jumalatar.

_Romatane_, pappi, joka päästää sielut taivaaseen tai sulkee tien sinne.

_Tutahoroa_, tie, jota myöten sielut kulkevat ikuiseen yöhön.

_Tapaparaharaha_, maailman perustus.

_Ihohoa_, henget, kummitukset.

_Oroimatua ai aru nihonihororoa_, ruumiit, jotka palaavat takaisin tappamaan ja syömään elossaolevia.

_Tuitupapau_, rukous vainajalle, ettei hän palaisi.

_Tahurere_, pyytää kuollutta ystävää vahingoittamaan vihollista.

_Tii_, paha haltija.

_Tahutahu_, noita, loihtija.

_Mahoi_, olento, jumalan sielu.

_Faa-fano_, sielun lähtö kuolemaan.

_Ao_, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo, alku, keskikohta, olemuksen keskus.

_Po_, yö, menneisyys, tuntematon usvamaailma, helvetti.

Sitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien sanojen joukosta.

_Moana_, meren tai taivaan ääretön syvyys.

_Tohureva_, kuoleman ennusmerkki.

_Natuaea_, epäselvä, sekava ilmiö.

_Nupa nupa_, pimeys, sielun levottomuus.

_Ruma-ruma_, pimeys, synkkyys.

_Tarehua_, olla synkkämielinen, nähdä näkyjä.

_Tataraio_, olla noiduttu.

_Tunoo_, noituus.

_Ohiohio_, onnettomuutta ennustava silmäys.

_Puhiairoto_, salainen vihollinen.

_Tetea_, kalpea henkilö, aavekuva.

_Oromatua_, sukulaisen pääkallo.

_Papaora_, kalman haju.

_Tai hitoa_, kamala ääni.

_Tai aru_, ääni, joka muistuttaa meren kohinaa.

_Tururu_, villi, säikyttävä huuliääni.

_Oniania_, pyörrytys, alkava tuuli.

_Tape-tape_, syvän veden raja.

_Rauhurupe_, vanha bananaspuu, vanhuuttaan raihnas.

_Tutai_, punaiset pilvet näköpiirissä.

_Nina_, karkoittaa raskas ajatus, haudata.

_At_, pilvi, kukanvarsi, sanantuoja, hämärä.

_Ari_, syvyys, tyhjä kohta, meren laine.

_Totoro ai po_, salaperäinen ateria pimeydessä.

XIX.

Rarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän lämpimimmät tunteensa siihen.

Kissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu siellä mennyt aivan piloille. -- Euroopasta tulevat sikiävät edelleen ja ovat hyvin halutuita.

Rarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät käpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa auringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi oli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet reiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä silkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin hyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen.

Se oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja se vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin heittäytyneenä.

Rarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: "Minun rakkahin pikku aarteeni" ja "minun pikkuinen sydänkäpyni" (ta u mea iti here rahi) ja (ta u mafatu iti).

XX.

-- -- --

-- Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden tyttöjen parissa -- ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan ovat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan tahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, -- ne, jotka eivät näe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien huvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, -- ne eivät ollenkaan käsitä tämän maan viehätystä.

Ne sitävastoin -- ja kieltämättä useimmat -- jotka katselevat Tahitia rehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä -- jotka näkevät siinä ikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen -- kukkien ja kauniiden naisten maan -- eivät edes hekään sitä käsitä... Tämän maan viehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan.

Menkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole päässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla -- korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä -- tahitilaiset piirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota liikkumatonta, uneksivaa kansaa, -- nähkääpä nuo hiljaiset, veltot, toimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka näyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon luonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa; silmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria, synkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen meren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla... -- -- --

XXI.

-- -- -- Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten nuorien naisten kanssa, oli suuri juhla.

Kuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun se sattumalta oli käymässä saarella.

Aivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset ja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä juhlapukeissa.

Ulkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto. Kaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset nuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta _upa-upaa_. He valmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen tahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä, pianon soidessa.

Ja upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa, sekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta tuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka tahitilais-tavat oikeuttavat.

Uteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle kauan aiotulle retkelle. -- Mustasukkaisuus, joka on verrattain harvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen, villiin sydämeensä.

Kun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen sukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään, mitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti vietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja sitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun naisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa...

"_Ia ora na, Loti_!" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani pienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta tässä juhlahumussa.

Ja minä vastasin hämmästyneenä: "_Ia ora na Rarahu_!" (Tervehdin sinua Rarahu).

Se oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun puettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat -- ja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä niin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi hymyilevin, puoleksi noloin ilmein -- ja oli helppo nähdä, että ilmassa oli myrskyä.

"Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö ole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?"

He tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin toiset -- ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he olisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun.

"Mennään lähemmäksi", sanoi Rarahu. "Minä tahdon nähdä mitä tekemistä _noilla_ naisilla on kuningattaren talossa."

Ja pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten ja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme yhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää: kuningatar Pomarén vastaanottajaisia.

"Loti", kysyi Tiahui aluksi. "Mitä nuo tekevät?"... Hän osoitti sormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina pitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa vihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat kultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti muuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi muuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme.

Tiahuilla ei ollut aavistustakaan _poker_ ja _baccara_ pelien salaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä minä saatoin antaa hänelle.

Kun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa ilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena... Mikään sellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat myöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen -- kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten surina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja Tyynen meren kaukainen kohina.

Silloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin saattamana, ja valmistautui alkamaan valssin.

"Hän on hyvin kaunis, Loti", sanoi Rarahu aivan hiljaa.

"On, hyvin kaunis, Rarahu", vastasin minä...

"Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen kanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan yksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!" -- --

"Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!" sanoi hän kiivastuen äkkiä. "Minä olen tullut hakemaan sinua!" -- -- --

"Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun sormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä suloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä, sillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me yhdessä..."

"Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!" toisteli hän taas lapsellisella, raivosta värisevällä äänellään...

Vikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois minun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas saakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani...

Minä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren tanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja nauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin...

Mutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä metsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja taivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien suloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin, hänen, joka kulki rinnallani... Minä ajattelin Aritéaa ja hänen pitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla kuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. -- Tänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut mukaansa yksinäisyyteensä.

XXII.

Loti sisarelleen Brightburyssä.

Papeete 1872.

Rakas pikku sisko!

Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei muistuta mitään muuta maata. -- Minä luulen, että katselen sitä samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle saarelle -- ja jo nyt olen antautunut vangiksi. -- Ensi päivien pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä...

Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta; sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä paremmin kuin muualla: _Rendeer_ ei lähde ennen lokakuuta; ja siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta...

Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani... Kun olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa; tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. -- Kaikki nuo näköalat _olin jo nähnyt_, kaikki nuo nimet tunsin minä jo, ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani...

Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan vehreyden peittoon. -- Se oli hänen asuntonsa. -- Se on vielä paikoillaan...

Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, -- minä olisin tuntenut sen itsestänikin...

Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan, pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät, mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä sanotaan yhä "_Ruérin majaksi_".

Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä -- etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.

Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit, että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä vuotta, jotka Georges vietti täällä...

Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.

Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä. Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.

XXIII.

Kansantaloutta ja filosofiaa.

Tahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia. He ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman vähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä -- ja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Taipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin korkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme ja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin...

He pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne lakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla.

Öisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee nuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin altaihin hakien miellyttävää viileyttä. -- Silloin tarvitsee kylpijöiden joukkoon heittää vain sanan _Tupapahu_ ja kylpijät lähtevät pakoon kuin mielipuolet. _Tupapahu_ on tatuoitujen kummitusten nimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen, kääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana.