Part 1

LOTIN AVIOLIITTO

Kirj.

Pierre Loti

Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä painoksesta suomensi Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Pierre Loti.

Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on _Pierre Loti_ (oik. Ranskan laivaston upseeri _Julien Viaud_) jo aikaisin tuntenut äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla rannikoilla.

Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.

Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66 ikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.

Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella kertomuksella turkkilaistyttösestä _Aziyadésta_, oli naturalistinen koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista matkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.

Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.

Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden, näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä. Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.

Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi. Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan, alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan luonnon ja elämän käsitykseen.

Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman vallassa.

Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.

Tampereella, tammikuussa 1917.

_Suomentaja_.

LOTI'N AVIOLIITTO.

"E hari te fau, E toro te faaro E no te taata."

Palmu kasvaa, Koralli leviää, mutta ihminen katoaa.

(Vanha polynesialainen sananlasku).

Madame Sarah Bernardt'ille.

Kesäkuu 1878.

Madame,

Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa "Aziyadén" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän kesyttömän kertomuksen.

Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään.

Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan; hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon, hyvin paljon suopeutta.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Kertonut Loti'n ystävä Plumket.

Loti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja yhdentoista päivän ikäisenä.

Kun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi jälkeen puolenpäivän.

Mutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin autuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot suoritettiin.

Euroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata, kuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea ikävyys.

Viisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien keskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka oli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä.

Ne olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria, kuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen Britannialaisen Majesteettinsa meriväessä.

Loti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti sen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston luetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti käytäntöön.

Menot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja suuremmitta varustuksitta.

Kolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista ja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten kun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä: Harry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän maorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä _Loti'ksi_ ja _Remuna'ksi_, jotka ovat kahden kukan nimiä.

Seuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä _Harry Grantia_, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä _Plumketia_ enää ollut olemassa Valtameren saarilla.

Sitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: "_oti taimanè_ j.n.e." ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin ulkopuolella, merkitsisi se: "Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat yhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän kutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan portit." -- -- --

II.

Plumketin muistelmiin perustuva elämäkerrallinen tieto Rarahusta.

Rarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee kuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä kuudetta läntistä pituutta.

Sillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt neljännentoista vuotensa.

Hän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous piti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä, sovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta.

Aivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen purjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta kadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli kohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu Tyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen mielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen myöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen piirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä aiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan.

III.

Hiukan kansantaloutta.

Rarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle, kuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle, joka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän seurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin saivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, (_faa amu_), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta. Tuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten tapojen omituisuuksia.

IV.

Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren kreivikunnassa (Englannissa).

Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872.

Rakas sisko!

Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen, että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.

Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa pettymystä.

Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat vuoret hammasmaisine ääriviivoineen -- kaikki tuo oli minulle ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille. Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole olemassa, niin suurella rakkaudella -- -- --

Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä, määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä, haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä, olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en olisikaan vaihtanut paikkaa.

Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.

Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt, jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme, tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen ajan tapojen ja muistojen mukana -- -- --

Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin _Rendeer_ on ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin -- -- --

John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen -- -- --

Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä, sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja josta minä kaikesta sydämestäni pidän -- -- --

V.

Rarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen, vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka alkuperä on tuntematon.

Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta, ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.

Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea; se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen. Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen, etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman värinen otsasta aina varpaiden päihin asti.

Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.

Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys, samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.

VI.

Pomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten samana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle. Englantilainen amiraali, joka kuljetti _Rendeeriä_, oli silloin menossa tulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo -- ja minä olin seurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa.

Kello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan auringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa lehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin, Papeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa korkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät asukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan. Kuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä rauhallisia.

Eräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin puettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat suljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista naista.

Keskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten. Pomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin vaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen ystävysten välillä.

Tuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin unelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen silkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa, raskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta, akkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan oli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien merenkulkijat ovat meille välittäneet.

Hänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja troopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä. He olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan, muistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen mustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia kukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat löyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina.

Minun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka kasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin ruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa.

VII.

Kun kohteliaisuudet olivat loppuneet, sanoi amiraali kuningattarelle:

"Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on meriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta teidän kauniissa maassanne."

Tulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle ryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut mitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään.

"Ruérin veli!" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella nimellään.

"Hänen olisi pitänyt tulla takaisin minua tapaamaan."

Ja hän lisäsi englanniksi: "_Welcome!_" (Tervetuloa) joka näytti olevan erikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut muuta kieltä kuin omaansa.

"_Welcome!_" sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle kätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa.

Ja minä lähdin tästä omituisesta hovista ihastuneena siihen.

VIII.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt vanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella.

Hänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä, etenkin kylpemistä; -- lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä pienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa -- Rarahu ja Tiahui olivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein kokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin lentokalapari.

IX.

Kuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla; hän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin tukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi erittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit olivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat polynesialaisen sanakirjan.

Monet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä kuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut liiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa, sillä hän oli luonnostaan perin laiska.

X.

Kun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla pensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. -- Fataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen raikasta vettä.

Siellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret kaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia päiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden ja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. -- He astuivat veteen musliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään nukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit.

Sinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä vallitsi neekeritär Tétuara -- ja siellä pidettiin varjossa uhkeita pitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä.

Tetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. -- Euroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta Kaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien päähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin englantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar.

Tétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista iloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi jymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli hän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin Fataua-puron arvohenkilöitä.

XI.

Esittely.

Puolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin tämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni. Fataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat rasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen jalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän vehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme; suuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat saman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin tai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet olisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä tuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon olemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen valtaan.

Tämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja kuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. -- Kaksi pientä tyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään esiin hiipivät hiiret.

Päässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi; vyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset _pareot_; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat paljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. -- Ei euroopalaisia, ei muukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat siis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka alkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään.

Kauniimpi oli Rarahu; toinen oli hänen ystävänsä ja uskottunsa Tiahui...

Silloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen merimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon yläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni kuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin ilmein.

Molemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari, juoksivat peloissaan tiehensä -- ja sellainen oli meidän esittelymme, meidän ensimäinen kohtauksemme...

XII.

Ne tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin seuraavaa:

-- Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut, eivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa heitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta meidän kanssamme.

Tétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo molemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja kehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen.

Löytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea guavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan askeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla, ja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. -- Siellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka näytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän seurustelupaikaksi. -- Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone ja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut...

Se oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut paksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat... Raikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa, kuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten naisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni.

XIII.

-- -- --

"Loti", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella, käheällä äänellään. "Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun kanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon parempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän maan..."

Hän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. -- Minä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka äsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili omituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti harrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen aamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty yhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla koristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja auttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli.