Part 10
Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni. Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä, juuri lähtöhetkellämme.
"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni edelle -- "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta. Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa itselleen."
Minä kohtasin taas mahdottomuuden -- kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.
Taimaha hymyili. -- Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä.
"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."
Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä -- -- --
XI.
Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi _upa-upa_ hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin ennenkin.
Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.
Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.
XII.
Mooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla.
Päällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne kuningattaren suosituksesta. -- Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta miestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja nauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona; sattuma oli sen aiheuttanut.
Tuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei voinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan tuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer tulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle lähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien saarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi.
Tatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet tavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri lähdössä.
Viime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta mukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä käsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään tuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman häntä.
XIII.
Ylimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri kävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen.
Matkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet aivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet elonmerkkiäkään.
Läpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme pyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun, jossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle.
Täältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat ja minun veljeni poika asuivat.
Päällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme molemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja pandanusholvin alla.
Silloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä varjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina katselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille nauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä.
Puolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo. Hän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten viehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän.
Hän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa. Hän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään. Olisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään Aurinkokuninkaan luona.
XIV.
Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö Tairapaa ja jatkoin matkaani.
Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla, joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.
Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.
Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin näkemätön hyönteinen. -- Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. -- Paljas maa oli täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.
Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista, oudoista tunnelmista -- ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat kohoten menneisyyden yöstä -- -- --
XV.
"Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato."
Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.
Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin -- pikkuisen villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.
"Tämä on Loti, Ruerin veli -- tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.
"Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni juuressa.
Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen, mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.
Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren, kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella, ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. -- -- --
XVI.
Taamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin sitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta, ikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin lasketaankaan.
"Kuitenkin", sanoi Hapato, "on päällikön haltuun jätetty papereita, jonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä säilytetään piirikunnan _farehaussa_".
Eräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun kylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua.
Tuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja kamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta maisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista mielikuvitusta varten kuin meidän.
Takanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää taivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla heiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas troopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti, kuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat äänekkäästi. -- -- --
Tarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta kuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi ilme.
Henki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen: omituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin kasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee entiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään.
Minä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa rotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen läpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka ymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän keskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella.
Minä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä pienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän yksinäisyyteni -- --
Minä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi tuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin veljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren syvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. -- Tuo lapsi oli hänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä kaukaisilla saarilla -- -- --
"Loti", sanoi vanha Hapato nousten, "tule lepäämään minun majaani, joka on sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä syötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte yhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen kanssa, jonka tahdot viedä mukaasi".
XVII.
Vanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli klassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen, läpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit ja tuhatjalkaiset majailivat. -- Tukevat puupölkyt kannattivat vanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt ohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. -- Huonetta kalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle oli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että Kristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa.
Teharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni kiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan.
Hänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja päätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat.
Sanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä tyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha Hapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani varten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja teurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle paistettaisiin _feiiä_ ja leipäpuun hedelmiä.
XVIII.
Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten syntymätodistusta, voisi palata.
Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.
Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan lohduttoman valaistuksen.
Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka liehuivat kuin harmaat hiukset. -- Ja sitten oli jalkaimme alla aina tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.
Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. -- Vuoristo oli jo varjoja täynnä.
Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.
Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja omituisia. -- Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä, jota monet Tahitin _rannikkomurretta_ puhuvat eivät olisi käsittäneet; hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.
Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan voimakkaan pasaadituulen painamana.
Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa odottamattomat helähdykset.
Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne hänelle.
Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. -- -- --
Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa -- Kävi puuskia, jotka koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät hurjasti alastomalla maalla -- -- --
Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä. _Rendeerin_ lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä; minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan -- ja viimeiset hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa -- viimeiset elämässä -- haihtuisivat näin, kaukana hänestä.
Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. -- Minä en ollut edeltäpäin ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo aiheutti.
Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; -- tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä väsyttävän liikarasituksen kanssa.
Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan _paupaa_, ulkomaalaista -- sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.
"Kas", sanoi yksi heistä minua lähestyen. "Sinähän se olet, Matareva!"
Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.
Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella, jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.
Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. -- Vuoriston metsistä kuului ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.
Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. -- Tuuli huhtoi tavattomasti tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine, pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: _Tupapahu!_ -- -- --
XIX.
Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo -- ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:
Ua fanau o Taamari i te Taimaha, On syntynyt Taamari Taimahasta, I te mahana pae no Tiurai 1864 -- -- -- heinäkuun viidentenä päivänä 1864.
Ua fanau o Atario i te Taimaha On syntynyt Atario Taimahasta, I te mahana piti no Aote 1865. elokuun toisena päivänä 1865 -- -- --
Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta -- ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. -- Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen -- ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi -- kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.
"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä -- tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. -- "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"
Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, -- ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. -- Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.
Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. -- Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. -- Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. -- -- --
XX.
Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.
Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle, kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois meiltä kahdelta.
Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin, oli kylmä, oli yö -- -- --
XXI.
En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.
Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.
Perhe söi illallisensa -- ja kaikki heittäytyivät vaieten olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa, nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.
Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys tuli syväksi.
XXII.
Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.
Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. -- Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. -- -- --
Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä -- noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä -- noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut -- sinisine kasvoineen -- terävine hampaineen ja suurine tukkineen. -- -- --
Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.
Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.
Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä -- ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.
Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti mielikuvitustani.
Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi -- ja minä nukahdin lopulta.
XXIII.
Teharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin olevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan isänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten pihalla liikuttavan naavaisia oksiaan -- ja puron tutun äänen poppelien alla -- -- --
Mutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona -- ja meri, joka lauloi ikuista valitusvirttään koralliriutoilla.
Teharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä valmistettiin.
Maorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja, purjeita ja airoja.
Minä vaivuin uupuneena alukseen ja me lähdimme.
XXIV.
Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat, kumarat rungot.
Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti ankarassa säässä.
Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. -- Pelottavat valkeat haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat ja me pääsimme ohi.
Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.
Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan peräsimeen. -- Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen; Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.
Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.
Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.
Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.
Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. -- Sitten teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.
Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää, ruumiillista hyvinvointia.
Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni majan ihanassa aamuauringossa -- Moorean, ei enää synkkänä, vaan valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata, huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei enää ollut -- ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle, missä Rarahu odotti minua -- -- --
XXV.
-- -- -- Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää laululinnut vapauteen, oli tullut.
Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.
Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.
Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa, kaukana kaikista ihmisasunnoista.