Part 11

Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen matolle -- suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi -- muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.

Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään -- ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi niiden lähtöä.

Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään. Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua -- ja sitten palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana -- kai sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."

Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle -- palasimme me takaisin.

Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. -- -- --

XXVI.

-- -- -- Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme salaperäisellä, odottamattomalla tavalla -- -- --

Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. -- Korkeintaan puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä, mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin halunnut tietää. -- Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori, kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa -- ja kuitenkin huomasin minä selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä, mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä intohimoilla.

Ja minä rakastin häntä kuitenkin!

Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet kadotettuna -- -- --

"Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii. Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin -- ja me saamme vielä tavata toisemme iankaikkisuudessa."

"Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. -- Sinä menet naimisiin niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet onnelliseksi" -- -- --

Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy -- hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää -- ja minä ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.

Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta, epäilevää ja iroonista hymyä. -- -- --

Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet ettei sanojasi enää kuunnella? -- että tuo sinulle kuulunut sydän sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? -- että hänen luonteensa hämärä ja selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja oikeudellaan? -- -- --

Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei ole ylösnousemusta, ei toivoa -- koska se, joka on kuolemaisillaan, ei enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. -- -- --

Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu -- uhraisit sen kuin saastaisen esineen -- -- -- Mutta tunne siitä, että se kärsii, tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! -- -- -- Hänet verhoo kuin pimeyden varjo -- ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä -- mutta sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi -- ja aika kuluu, etkä sille mitään voi! -- -- --

Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; -- pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta viedään -- ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen, mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia aistimuksia -- -- --

XXVII.

-- -- -- Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä. Oli vielä pari päivää lähtöön.

Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. -- Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.

Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti.

Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.

"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."

Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.

"Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!"

Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle ojennettuun käteensä. -- Meille ei ole mahdollista, meille, jotka olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa tunteellisuutta.

Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine -- muistojäännös entisiltä ajoilta -- Ruerin pareo, jonka minä olin hänen pyynnöstään hänelle uskonut.

Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta minä olin tuonut sen.

XXVIII.

Viimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan Rarahusta.

"-- -- -- Oli miten oli, Loti", sanoi hän. "Mitä sinä nyt tekisit tässä asiassa?"

"Minä tulen takaisin", vastasin minä epäröiden.

"Loti! -- -- -- sinun veljesikin aikoi palata! -- -- -- Te sanotte kaikki niin", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan uudistellen. -- -- --

"Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. -- Mutta Britannian maa (_te funea piritania_) on kaukana Polynesiasta; kaikista niistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet." -- -- --

"Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen. "Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. -- -- --"

XXIX.

Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä -- Oranssipuiden ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden oikukkaan, rehevän vehreyden alla.

"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"

"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"

"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme, näissä puissa, ehkä on niitä." -- -- --

"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu, kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä -- ja että silloin on kaikki lopussa -- -- --"

Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä -- -- --

XXX.

Oli viimeinen päivä -- -- --

Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.

Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. -- Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka eroavat -- ja niin kävi meillekin -- -- --

Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset, kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin lumi.

Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi, seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa -- Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. -- Minä tunsin kyllä, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa -- -- --

Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita -- suuri määrä esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. --

Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput. Rarahu lisäsi niihin vielä _reva-reva_ töyhtöjä tuoksuvastapuusta tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli sidottanut minua varten.

Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli aika suuri matkakuorma.

XXXI.

Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen _tapa'ansa_, kietoi gardenioita hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.

Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi tänne. -- -- -- Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli menossa -- -- --

Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska -- -- --

Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.

Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä, ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.

Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja. Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta -- -- --

Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli _Loti'n pikkuinen vaimo_; tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa -- ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä kertaa.

Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle -- Muutaman askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme aivan kuin yksityisomaisuutenamme.

Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.

Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.

He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin, ja me jäimme yksin.

XXXII.

Emme olleet käyneet siellä _Rendeerin_ Tahitiin paluun jälkeen. -- Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän, tunsimme syvää liikutusta -- ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.

Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven, joka oksan, -- kaikki, pienintä sammaletta myöten -- Ei mikään ollut muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.

Me ripustimme vaatteemme oksiin -- ja sitten me istuuduimme veteen nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina, auringon laskiessa Fatauan purolla.

Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta -- Puro juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden hoikat rungot nousivat. -- Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin tuhansia kuvioita lehdillään -- Kypsät hedelmät putoilivat puroon, virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.

Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.

Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan. Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.

Jo laskeva aurinko -- viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa -- valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja lehtiään yöksi -- vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet iltavärinsä -- ja tämä ilta oli viimeinen -- ja huomenna, auringon noustessa lähtisin minä ainaiseksi -- -- -- Koko tuo maa ja minun rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan näytelmän koristeet. --

Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä -- mutta se oli loppunut toistumatta! -- Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai murheisina pistävät liikutukset -- kaikki oli lopussa, oli kuollut -- -- --

Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. -- -- -- Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta -- -- --

"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun -- -- -- minä olen sinun pikku vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen, rukoilen. -- -- Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä -- -- -- Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua enää tulla näkemään siellä -- -- -- Menen asumaan Tiahuin luo, eikä minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi kuolemaani saakka -- --."

Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini -- -- -- Minäkin itkin, mutta suloisia kyyneleitä; -- olin löytänyt jälleen pikku armaani, hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti, ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni -- ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! -- -- --

XXXIII.

Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset _Rendeerin_ upseereille -- Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka, joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun.

Ja Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin.

Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi. Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia -- kaikki mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon -- ja sitten kaikki _Rendeerin_ upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.

Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa kun väkijoukko tanssi kuumeista _upa-upaa_ puutarhoissa, oli hänet ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. -- Ja kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni ystävättäreni kanssa.

Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin. Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.

Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. -- Sinne kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet puettaisiin noita tanssiaisia varten -- Pikku Pomaré oli tahtonut jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.

Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. _Rendeerin_ upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella -- Siellä oli nuoria miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle iloiselle elämälleen; -- siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.

Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti, puhuen paljon nopeammin.

"Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas".

Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin keksimään. -- Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus oli vain teennäistä -- ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.

XXXIV.

Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona, kaukaisuudessa kohiseva _upa-upa_.

Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. -- Hän oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä ylellisyydellä koristettuna.

Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö: suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät sammumaisillaan haarukoissa.

Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa samettihameessaan -- Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä. -- Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.

Rarahu astui eteenpäin -- -- -- arkana, silmät maahan luotuina, ja lähestyi kuningatarta -- Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen, paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine gardeniaseppeleineen -- silmät kyyneleiden suurentamina -- oli hän kuin hengetär, kuin ihana, yöllinen näky.

"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .."

"Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. -- Pyydän teitä, ettette hylkäisi häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään Papeetessa."

"Ah!" -- -- -- sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. -- -- -- "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä -- -- -- Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan -- -- --"

"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. -- Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. -- Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."

Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa.

Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; -- omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys.

Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita -- ja vanha, uskollinen harmaa kissansa -- -- --

Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. -- Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle -- -- -- Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa -- -- --

XXXV.

Yö oli vielä aivan pimeä.

Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet _Rendeerin_ upseereja. -- Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla.

Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani.

Samaan aikaan kuin _Rendeer_ lähti suloiselta saarelta, jättivät vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten -- ja Rarahu saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden verhojen läpi _Rendeerin_ loittonevan sinistä äärettömyyttä kohti -- -- --

NELJÄS OSA.

"Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe! Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! -- -- --"

(Rarahu.)

"Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka! Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!"

(Rarahu.)

I.