Part 8

— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki kolme.

Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet, jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän kuin kauniit sanat.

— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.

— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä. Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen... Mutta mitä sanoisin hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene ajattelemaan.

Hän haki kirjoitusneuvoja.

Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje, joka oli tullut postissa jo eilen illalla.

Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.

Se kuului näin:

Parisi, syyskuun 14 p.

»En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot, tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.

H.»

— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen! Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori, te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme, toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka olemme kadottaneet.

Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.

Guéranden postivaunut tulivat.

Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut lattiaan.

Vaunut pysähtyivät.

Kuului askeleita portailta.

Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.

Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.

Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.

Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.

— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.

Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.

— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt... itseänne varten... häntä varten!

Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein kasvoin.

— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.

— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.

— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.

Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan, sanoen:

— Hyvää päivää, isä kulta!

21. PIENET PYHIINVAELTAJAT

Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän. Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut. Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.

Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt, rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo, mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.

Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.

Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:

Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki. Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna, puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta sylissään.

Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen, kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta. Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken: tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.

— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.

Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni tiehensä.

Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon. Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut. Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen puheen:

»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi. Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta, lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».

Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa. Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa, neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin alalla olla johtajana.

Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi, ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12 vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle? Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin. Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta, katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa elämässään.

JÄLKIPUHE

22. TULO PARIISIIN

Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni, kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi: isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.

Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon, Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla. Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin; mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi: hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon laskevan sydämelleen.

— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu, hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko. Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.

Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin! Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä, tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla, joka kauhistutti rouva Henryä.

— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä tuollaisella tavalla.

Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin, eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.

Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa. Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on matkoilla.

Rouva Henry vitkasteli kumminkin.

— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan tahtovat sitä katsella.

— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.

Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa. Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva! Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:

— Rouva, pöytä on katettu.

Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti mieheensä. Tämä myhäili vain.

— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar. Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja minulla onkin ankara ruokahalu.

Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa, jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!

23. KASVATUS

Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä, kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat ennen itkettyjä kyyneleitänsä.

Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä; metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta, niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi, läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää puolta sielläkin.

Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut hänen puhua loppuun.

— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi. Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä; mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden? Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä. Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä. Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin valmistuneena.