Part 9

Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa. Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta. Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.

Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä, vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen; helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen. Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla, usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje, kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä. Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne. Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka! Bibia parka!

Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.

Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa, mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille. Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan. Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin. Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja Tambulinan saaresta.

24. KUTSUMUS

Niinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry nyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta kuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat kernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa huostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät suinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat sitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin esimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori, jossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi arvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden oli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet antaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän tahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään erityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää arvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen vastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat salaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän unelmistansa. Ja mikä heräjäminen!

Mark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa. Hän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen siellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman hellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli heidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa hän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun ensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen, mutta turhaan.

— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa? Toisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle sydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.

Mark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän painoi salaisuutensa takaisin sydämeen.

Vanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen tulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana, päivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui ajatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.

— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan olla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista asioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani; siinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset, mieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä alkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen valinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata koskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua vähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin? Mihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?

Isä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä tarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita tieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:

— Ei, isä, ei se mua miellytä.

— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään sellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen ymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa vähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun vastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?

— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä, jota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin... jollen tuntisi omituista halua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.

Rouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli, joka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen ahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.

Herra Henry oli kummastunut.

— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin miksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet, ilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet vallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha, niinkuin sinäkin.

Mark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä käsiinsä. — Hän itki.

Rouva Henry oli kalman vaalea.

Voi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!

— Merelle! — toisti isä kauhistuen.

— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!

— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet ovat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja kumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä kotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano, mitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei meillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää meidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!

Kauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.

Mark nousi viimein ylös.

Hän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa vastaan sanoi:

Älä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä tunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa teitä.

Asia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.

Mark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä rauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry tutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle tosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen uhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan hellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen onnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet hämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen nuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton velvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain tehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli nähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret se oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa. Lähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja iloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan pakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja joka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät, kasvot kalpeammat entistänsä.

Sillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän luokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut ystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta sydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:

— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne. Asia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on antanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin. Syyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on, arvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut nuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa liikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen ohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu on, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota on mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen heltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin vilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se on jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa miettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos vastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen ja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä olemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy vastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule siinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän kyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin kuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen, joka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin, että useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten keskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata kutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta, mutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva tulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne raikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla, tuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä yhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen, laimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen jalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään- omaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon aikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä, armaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse merimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin sekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta siihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa. Tutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan vaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.

Samana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin rakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark merikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien keskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti vastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain itsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä vuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta muutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys, ahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.

Kuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva päivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia; ei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat kiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin vielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark suoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä kahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään häiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä päivässä, tenhovoimalla.

Ja nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat vanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen kotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei ole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa sinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin heitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja mieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt keveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla ja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu palvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa millaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja uskollisuuttaan.

Ja rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin pelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän lapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.

Sèvres, 31 p. maaliskuuta 1870.