Part 7

— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?... Pikku Mark... muistathan, tuo pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla... se, jolla on niin kauniit, siniset silmät... se, joka aina juoksi sun luoksesi jo kaukaa, kun vaan huomasi sinut... muistathan?... hän, joka oli mukanasi kalaretkillä!... Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse, Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan sua, sitten pidän huolta sinusta.

Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.

Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.

— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi. Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa! Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.

Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti nyyhkimään.

Bibia ei nauranut enää.

Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen käsivarrelleen shaalia.

17. ÄIDIT

Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä, takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne, toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa. Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen, vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.

— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen. — Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme: tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme, elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te, poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä, ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli ohjasikaan teidät tänne?

Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo; vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.

Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa sekin raukesi tyhjiin.

18. KELPO MERIMIES

Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika, oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff sen yksin voi keksiä.

— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin voit ne tuoda meille takaisin!

Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.

— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot! Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn levolle sitten.

— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.

— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen lurjuksen kynsiini, niin!... Senkin hylyt!... Tuli ja leimaus!

Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?

— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa liepeisin.

— Pelasta... hyvä on sanoa niin... Vielä kerran kysyn teiltä, mistä minä ne nyt otan!

— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle, sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?

— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen häntä kädestä.

— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau, Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista, mitään merkkiä?

— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen tapaista siellä luodolla päin.

— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!

— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.

— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää! Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan? Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!

Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.

— Kas niin, arvasinhan sen!... Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä vasta päivä on!

— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen hattua haittaa!

Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.

Mutta äkkiä hän muutti äänensä:

— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää, sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta! Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!

— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?

— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat mukanaan. Siinä koko juttu... elleihän vaan tuo minun poikani, se lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.

Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti Legoffin äiti vakaumuksella.

— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle...

— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.

— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle paltaalle...

— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.

— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.

— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä... He huutavat apua... Jo tullaan, rakkaat, jo tullaan!

— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou, Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori, rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.

Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.

— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan. Saanko minä tulla mukaan?

— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun, luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne, niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne takaisin.

Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.

19. YKSI PUUTTUU

Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne; toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".

Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista. Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne, niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä, naarmuissa, haavoissa.

Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti, niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn, Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka! Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.

Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta. Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä. Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan! Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi, aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.

Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä, valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko? Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity, nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus kajahti taivasta kohti.

— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?

— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.

Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos, sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä! Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä. Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen ilonkyynelillä armaansa kasvoja.

— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja ruveten jo epäilemään.

Ei kuulunut vastausta!

Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta Markin vuoroa ei tullut.

— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa, puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni panneet?

Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.

Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.

— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!

Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.

Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana purjekasalle.

Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään. Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat, paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä, oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.

— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.

— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.

Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka oli tunnottomana kannettu.

20. IHME

Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt, mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut, satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna, heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan, ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin katkeralle tuskalle.

Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois, ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.

— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan kuulla.

Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.

— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin, pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein. Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin. Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan, hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei, pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.

Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.

— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!

Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä, ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.