Part 6

Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet, pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni sääriä kunkin selkään.

— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? — Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet, mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen! Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.

Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa, uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään. Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla, eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina, peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin, jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan, sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion väliin.

— Tule tänne, Legoff, tule tänne!

Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli silloin heidän viimeinenkin toivonsa.

— Legoff! Legoff!

Ei kuulu vastausta.

Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas? Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?

— Missä sinä olet, Legoff, missä?

Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän jalkoihinsa.

— Legoff! Legoff!

Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin hiekkajyvät.

— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.

Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten! Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten, oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.

Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa. He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle. Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet. Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas, öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään, ja kuolema läheni sen mukana.

— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!

Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.

— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista. Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki pelastaaksesi meitä.

Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa, itkien ja nyyhkien.

— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; — miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan sinua yllytimme.

— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän päästin veneen rannasta.

Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat voisivat kuulla heitä:

— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe lapsianne!

Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat poloiset jälleen:

— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!

Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:

— Polvillenne, pojat!

Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu noustessaan.

»Isä meidän, joka olet taivaissa...»

Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:

— Amen!

— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.

Ja hän kävi polvilleen.

Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän kasvoillensa.

14. MISSÄ HE OVAT?

Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä, jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt, päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle. Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.

Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa; äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa, että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista: tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla, huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi! Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.

Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille. Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan. Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon johdattaja, kuulla kunniansa!

Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus; vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti ristinmerkin.

— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se tietää pahaa!

15. BIBIA

Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?

Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.

Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin? Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?

Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.

Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan. Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen, kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan. Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta — kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai surkuttelemista.

Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista. Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla, kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla, joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa; ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa, ryysyistä olentoa.

Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään. Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan, kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään, kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan, kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän nauroi heidän kärsimyksilleen.

Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän poloisen kohtalossa.

Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa miestä.

Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista, siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa, oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.

Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen toimissaan.

Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin, kauniin, hedelmällisin opetus.

Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä, joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen, ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!" ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla, kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain, pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.

Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua, joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään. Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana, sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse, nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut sinne tänne.

Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön, jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen — se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli. Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.

Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.

Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru, joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan huuto keskellä yön hiljaisuutta?

Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.

Ja kumminkin oli Bibia nauranut!

Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko hukkuneet tai surman suussa!

Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla. Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla. He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita: kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen, apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei heistä ollut kuulunut mitään.

Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja — ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata, minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.

Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi niistä puuttui.

Lapset olivat merellä!

16. EPÄTOIVO

Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet, joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin, uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä, jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja, jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta, joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua perikatoon.

Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen. Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen: ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.

Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.

Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen vihaa.

— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö! Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä hyljää!

Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:

— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen, mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen on kylmä; hän oli kesävaatteissa.

Miehille hän puhui

— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.

Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.

Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne, kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.